Sakari Siltalan teos Oksalla ylimmällä valottaa hienovaraisesti muun muassa sitä, mistä kenkä puristi Kekkosen ajan Suomessa. Pääministerinä ollessaan Urho Kekkonen julkaisi keväällä 1952 pamfletin Onko maallamme malttia vaurastua?
Viimeinen sotakorvausjuna puhkui lähtemäisillään, ja sodan jälleenrakennuksesta Kekkonen halusi edetä aluepoliittisiin ratkaisuihin. Kekkonen esitti erityisesti pohjoista Suomea käsittelevän ohjelman, jonka päämäärä oli rakentaa teollisuutta ja luoda työpaikkoja.
Koska yksityinen teollisuus ei tehnyt investointeja Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntämiseksi, oli valtion otettava ohjat.
Kokemusta oli valtion 1918 perustamasta metsäfirma Enso-Gutzeitista, vuonna 1920 perustetuista Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaista (Kemira), vuonna 1922 perustetusta Veitsiluodon sahasta, vuonna 1921 valtiolle ostetusta kaivosyritys Outokummusta, 1932 perustetusta Imatran Voimasta sekä 1948 perustetusta öljynjalostaja Nesteestä.
Valtionyhtiöt olivat yksityisyhtiöille paitsi kilpailijoita myös vastenmielinen ideologinen vastustaja. Julkisuudessa metsäteollisuus oli hiljaa, mutta piti omissa kokouksissaan ajatusta hulluna ja Kekkosen kirjaa kansaa villitsevänä propagandana.
Metsäteollisuuden keskusliiton mielestä ainoaa oikeaa politiikkaa oli devalvointi yksityisten firmojen hyväksi sekä jatkuvasta kustannuskriisistä puhuminen.
Pääministeri Kekkoselle keväällä 1952 lähettämässään kirjeessä keskusliitto korosti, että tuotantokustannukset oli painettava alas palkkoja, hintoja, veroja ja sosiaalimenoja leikkaamalla sekä poistamalla omaisuusvero.
Tätä samaa yksityistämisvirttä on veisattu ja veisataan edelleen työnantajaliittojen ja pääministeri Sipilän hallituksen suulla. Tässä mielessä suomalaisessa politiikassa vallitsee pitkän linjan leikkaus- ja yksityistämiskonsensus.