Horisontti
Sote tulee, valinnanvapaus tulee! Tätä on kuultu jo väsymykseen asti joka tuutista. Moni jopa sosiaali- ja terveyspalveluissa työskentelevä, on täysin ymmällään. Missä saa jatkossa hoitoa ja mitä pitää itse osata tehdä ja selvittää? Eivätpä tunnu päättäjätkään olevan kartalla valinnanvapauden kokonaisuudesta ja vaikutuksista.
Ajatellaanpa vaikka 81-vuotiasta lapsetonta leskirouvaa valinnanvapauden pyörteissä. Hän tarvitsee 2–3 kertaa päivässä kotihoidon apua. Hän saa sen soten myötä joko maakunnasta tai sitten hänelle voitaisiin tarjota niin sanottua omaa budjettia, jolla hän voisi hankkia kotiin haluamaansa apua tai vaikkapa kuljetuspalveluja.
Miten ihmeessä sovitetaan saumattomasti yhteen näin monen toimijan hoitoketjut?
Kotihoito on jo nykyisellään monessa paikassa pirstottu osiin. Kunnallinen kotihoito ei sisällä useinkaan esimerkiksi siivousta. Siivous tulee ostaa itse valitsemaltaan yksityiseltä yrittäjältä. Samoin kaupassa käyntiin kykenemätön vanhus joutuu nyt jo ostamaan kauppapalvelun erikseen.
Jo tälläkin hetkellä on vanhuksia joilla on kunnalta kotihoito, yhdestä yksityisestä yrityksestä kauppapalvelut ja toisesta yrityksestä siivous. Ulkoiluttaja tai asiointiavustaja on hankittu kolmannen yrittäjän palveluna. Riippuen paikkakunnasta ateriapalvelu ostetaan joko yksityiseltä suoraan tai kunnalla saattaa olla erikseen tilattava palvelu. Toki senkin maksaa asiakas itse, ja se on taas yksi toimija lisää tähän uskomattomaan järjestelmähimmeliin.
Esimerkkimme ikäihmiselle käy sittemmin huonosti: hän kaatuu ja murtaa lonkkansa. Hän tarvitsee lonkkaleikkauksen, ja lääkäri määrää päälle vielä fysioterapiaa. Tällöin hänen pitää valita, missä haluaa tulla leikatuksi. Hänen vaihtoehtonsa ovat asiakassetelillä (maksusetelillä) valittu itselle mieluisa yksityinen fysioterapeutti tai hän voi käyttää sote-keskuksen tarjoamaa vaihtoehtoa.
Mielenkiintoista on palvelujen yhteensovittaminen esimerkkimme kaltaisessa tilanteessa, kun asiakas käyttää sote-keskuksen peruspalveluja (normaalit lääkärissä käynnit ja reseptien uusinnat), maakunnan tuottamia erikoissairaanhoidon palveluja (lonkkaleikkaus), ja asiakassetelillä ostettuja kuntoutuspalveluja (itse valittu fysioterapeutti).
On mahdollista, että leikkauksen ja kuntoutuksen jälkeen vanhus tarvitseekin apua sosiaalitoimelta. Lääkkeet ovat kalliita ja rahat vähissä muuttuneen tilanteen ja sairaalamaksujen takia. Lain mukaan sosiaalitoimen ensimmäinen toimintatapa on antaa ohjeita ja neuvoja. Tulevassa sote-keskuksessa kerrotaan sosiaalitoimen puolella, miten tilanteessa pääsee eteenpäin. Jälleen siis yksi toimija lisää.
Miten tämä 81-vuotias yksin asuva, kenties jo aistien vajavuudesta kärsivä ja huonosti liikkuva ihminen valitsee palvelunsa, kun moni nuorempikin jo hikoilee valinnanvapauden viidakossa?
Sanotaan kyllä kauniisti, että vanhukselle on saatavissa apua omasta sote-keskuksestaan, niin kuin toki muillekin. Kaikilla sote-keskuksilla kerrotaan olevan velvollisuus neuvoa, jos asiakas ikääntymisen vuoksi tarvitsee apua. Päätöksenteossa voi auttaa joko omainen tai edunvalvoja, kuten nykyäänkin.
Entä jos sellaisia ei ole? Kukaan neuvontaa tai hoitotyötä ammatikseen tekevä ei voi sanoa vanhukselle, että otapas tästä tämän ja tämän yrityksen palvelut. Ei hoitaja tai palveluneuvoja voi suosia mitään tiettyä yritystä tai toimijaa. Ammatti vaatii ehdotonta puolueettomuutta, kun kyse on keskenään kilpailevista yrityksistä.
Valinta on kuitenkin aina lopulta asiakkaan. Harva ikäihminen osaa tai pystyy itse selvittämään esimerkiksi millaiset jonot milläkin yrittäjällä on ja millainen on laatu tai vaikkapa potilasturvallisuuden taso missäkin firmassa. Kaiken kaikkiaan on vielä epäselvää, miten ja missä näitä voi ylipäätään kukaan meistä vertailla.
Nyt jo moni ikäihminen painii tuskastuneena vaikkapa siivoojan valinnan kanssa. Mikä on sitten tulevaisuudessa heidän tilanteensa, kun pitäisi osata valita useita muitakin toimijoita kuin vain siivous- tai kauppapalvelujen tuottaja?
Hoitajana minua huolestuttaa jatkossa myös se, miten ihmeessä sovitetaan saumattomasti yhteen näin monen toimijan hoitoketjut. On jo mainittu, että valinnanvapausjärjestelmien edellyttämien tietojärjestelmämuutosten toteuttamiseen tarvittaisiin vähintään 3–5 vuotta aikaa. Nähtäväksi jää saadaanko tieto kulkemaan niin jouhevasti, ettei potilaan henki vaarannu puuttuvien oleellisten tietojen takia.
Nykyisetkään potilas- tai asiakastietojärjestelmät eivät aina keskustele keskenään. Miten sitten tulevaisuudessa, kun toimijoita on yhä kirjavampi joukko. Ei kai voida olettaa, että esimerkiksi ikäihminen osaa kertoa jokaiselle uudelle hoitoonsa osallistuvalle taholle tai toimijalle koko oleellisen sairaushistoriansa ulkomuistista?
Kirjoittaja on hattulalainen vanhustenhoidossa työskentelevä lähihoitaja ja SuPerin Hämeenlinnan ammattiosaston puheenjohtaja.