Viimeinen sana
Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen on joutunut syyteharkintaan. Häntä epäillään virkavelvollisuuden rikkomisesta. Monet syyttäjänvirastot ovat ostaneet valtakunnansyyttäjän veljen Vesa Nissisen yhtiöltä Deep Lead Oy:ltä johtamiskoulutuspalveluja. Palveluja on hankittu ensimmäisen kerran jo seitsemän vuotta sitten Nissisen suosituksesta hänen ollessaan Itä-Suomen syyttäjänvirastossa.
Hämmästyttävän vähällä huomiolla asia on kuitattu. Poliitikko – puhumattakaan ministeristä – olisi julkisesti tuomittu jo moneen kertaan, jos tämä olisi Nissisen tavoin suosinut veljensä yritystä ja ollut itse osallisena. Nissinen on toiminut myös veljensä yrityksen mainosmiehenä suositellen koulutusta julkisesti.
Deep Leadin omistaja ja hallituksen puheenjohtaja Vesa Nissinen on nykyisin myös Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen johtaja.
Nissinen kirjoitti blogissaan (6.10.2016) syyttäjänviraston eettisistä periaatteista vain vajaa puoli vuotta ennen kuin KRP käynnisti tutkinnan Nissisen omista toimista: ”Vain eettisesti vahva voi menestyä.”
Hän pitää tuomittavana tekona työsähköpostin käyttöä oman asunnon vesivahingon korvaamisjutussa. Hän kertoo myös esimerkin, miten syyttäjänvirastossa ei ole hyväksyttävää käyttää rasistista kieltä edes vitsinä.
Nissinen kirjoittaa blogissaan, että ”syyttäjälaitoksella on ensinnäkin aivan erityinen asema ja tehtävä demokraattisessa oikeusvaltiossa. Elämme luottamuksesta. Epäeettinen toiminta rapauttaa luottamusta meihin ja on syvässä ristiriidassa syyttäjälaitoksen yhteiskunnallisen aseman kanssa.”
Kun Nissisen toimia ryhdyttiin tutkimaan, hän harmitteli Suomen Kuvalehdelle, että ”juristina hänen olisi pitänyt ymmärtää, että siitä syntyy jääviystilanne”.
Niinpä niin. Nissinen sanoo sen itse.
Jos hän eläisi niin kuin kirjoittaa, hän ilmoittaisi jättävänsä nykyisen tehtävänsä valtakunnansyyttäjänä, vaikka kyse on vasta syyteharkinnasta. Virkavapaalla olevan Nissisen syytteiden nostamisesta päättää oikeuskanslerinvirasto.
Maallikon silmissä luottamus Nissiseen on heikko. On arkijärjen vastaista, miten hän on voinut valtakunnan ykkösasiantuntijoihin kuuluvassa virassaan suosia veljensä yritystä, vaikka ei olisikaan itse hyötynyt.
Suomen oikeusjärjestelmällä on ollut hyvä maine, kuten myös poliisilla. Nissisen tapaus on merkittävä periaatteellisesti.
Voiko suomalaisen oikeusjärjestelmän tasapuolisuuteen, riippumattomuuteen, korruptoitumattomuuteen tai osaamiseen luottaa? Muun muassa näitä ominaisuuksia Nissinen vaatii eettisesti vahvalta syyttäjälaitokselta.
Vain terveet organisaatiot voivat menestyä, hän kirjoittaa. Ja etenkin näin julkisella sektorilla, jossa kilpaillaan vain työn sisällöllä ja työnantajan maineella.
Nissinen on vaarantanut itse nämä periaatteet. Osaamisensa hän kyseenalaistaa sillä, ettei hän jäävännyt itseään. Jokainen varovainen kuntajuristin ohjeistama kaupunginvaltuutettukin tämän osaa pienemmässäkin asiassa.
Syyttäjäviraston maine vaarantui jo tutkinnan alettua. Siperia ja arki opettavat, kuten Nissinen itse kirjoittaa.