Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään risaisen elämänkaaren puristaminen oopperalibretoksi ei ole helpoin tehtävä. Toimeen on tarttunut itseoikeutetusti Sillanpää-entusiasti, kohteensa tarkkaan tunteva Sillanpää-tutkija ja hänestä paljon kirjoittanut professori Panu Rajala.
Libretto koostuu Sillanpään elämän tärkeimmistä vaiheista lapsuudesta lähtien taataksi asti: Töllinmäen pojan keskeytyneestä opintiestä ja paluusta kotikulmille. Ei tullut oppiarvoa, mutta velkaa sitäkin enemmän. Nuorukaisesta kehkeytyi tuskien tien kautta Nobel-palkinnon voittanut, laajahkon tuotannon tehnyt, arvostettu kirjailija.
Luomisen tuska ja hulluuteen asti äityvä alkoholismi aiheuttivat taloudellisia vaikeuksia ja erityisesti velkaa omalle ja perhe-elämälle, Siikri-vaimolle ja lapsikatraalle. Siikri-neidon valloittaminen ja romanttisen kohtaamiset vaihtuvat karuun, viinan varjostamaan arkeen. Kirjailijaparka, kun väittää, ettei saa inspiraatiota ilman alkoholia. Lopullinen, mielisairaalaan johtava romahdus tapahtuu lapsen, ja lopulta Siikri-vaimon traagisen kuoleman myötä.
Sillapää-oopperaan on rekrytoitu kansainvälisen tason oopperalaulajat solisteiksi, meritoitunut, herkkävireinen säveltäjä, joka toimii myös taiteellisena tuottajana, hyvät kapellimestarit sekä mitä mainioin kuoro ja orkesteri.
Libretto, jota ohjaaja ja säveltäjä saivat rusikoida mielensä mukaan, on ansiokas, mutta painottuu liikaa juoppouden kuvaamiseen. Alkoholismi näytteli keskeistä osaa Sillanpään elämässä, mutta olisin odottanut enemmän keskittymistä hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja taiteilijan työhönsä. Juopottelukohtaukset hupsuamisineen, deliriumeineen ja hullujenhuoneeseen johtamisineen ovat hauskoja ja traagisiakin, mutta vähemmälläkin asia olisi käynyt selväksi.
Uskomattomiin paisui myös Sillanpään talousahdinko. WSOY:ltä Otavalle siirtyneenä hän oli kustantajalle jo vuonna 1935 velkaa 633 000 nykyeuron verran. Tätä kuormaa kevensi syksyn 1939 kirjallisuuden Nobel-sekki. Hän oli 1930-luvun alussa hankkinut ministerin tulot ja ylittänyt vaivattomasti Eino Leinon menot. Kirjailija itse retosti vaimolleen:
”Luulek sinä, etten minä pysty elämään niin kuin oikeetkin porvarit!”, Panu Rajala kirjoitta Sillanpää-teoksessaan.
Luonto osa äänimaisemaa
Sillanpää-ooppera on viidettä vuosikymmenettä toimivan, Sillanpään tuotantoon liittyviä useita kymmeniä näytelmiä tuottaneen Sillanpään seuran suurin ja erittäin onnistunut voimannäyte. Pienen paikkakunnan näyttämölle luonnon helmaan on tuotettu taiteellisesti korkeatasoinen esitys.
Hankkeeseen on rekrytoitu erinomaiset, kansainvälisen tason oopperalaulajat solisteiksi, meritoitunut, herkkävireinen säveltäjä, joka toimii myös taiteellisena tuottajana, hyvät kapellimestarit sekä mitä mainioin kuoro ja orkesteri.
Erityismaininnan ansaitsee etevä, asiansa selvästikin osaava, huipputaitava äänittäjä Tomi Pietilä. Hän on paljon vartijana, sillä Tampererawin soittama musiikki tulee esityksessä äänitettynä. Ratkaisu tuntui ennakkoon oudolta, mutta toimikin hyvin haastavassa akustiikassa.
Tämä vaati kapellimestarilta, solisteilta ja kuorolta äärimmäistä tarkkuutta solistien ja kuoron sisääntuloissa ja muutenkin, mistä kaikki selvisivät hyvin. Esityksen kiehtova elementti on ympäröivä, kaunis luonto äänimaisemineen.
Sillanpää-oopperan alullepanija ja idean isä on nuoren Sillanpään roolin laulava baritoni Waltteri Torikka. Hän täyttää moitteettomasti suuren yleisön toiveet oopperan sisäänheittäjänä.
Rytmikäs, tunnelmiltaan vivahteikas, ajoin groteskiksi yltyvä, railakas Sillanpää-ooppera on Seppo Pohjolan viides ooppera. Valssit, kansanlaulusitaatit, renkutukset ja marssit limittyvät oopperan kauniiseen musiikkiin kuin elämä itse, monisävyisesti luonnon suurta partituuria myötäillen.
Ohjauksessa monia neronleimauksia
Lähinnä musikaalien ohjaajana kunnostautuneen, televisiosta tutun Marco Bjurströmin näkemyksessä on monia ohjauksellisia neronleimauksia, koskettavia, kauniita ja hauskojakin kohtauksia.
Libreton ja ohjauksen nerokas idea on nuoren ja vanhan Sillanpään ja Siikri-neidon ja vaimon vuorottaiset, osittain samanaikaisetkin kohtaukset, jotka toimivat erittäin hyvin syyseuraussuhteita tutkien. Näin vältetään Sillanpään elämän ja taiteilijantien pikakelaus ja esityksen fragmentaarisuus. Jo ensimmäisestä kohtauksesta, jossa vanha juoppohullu Sillanpää höperehtii hullujenhuoneessa, käy selville hänen pitkälle omaehtoinen ”kohtalonsa”.
Dramatiikkaa esitykseen tuovat ulkoisen maailman, Sillanpään elämään ja tuotantoon voimakkaasti vaikuttaneen sisällissodan kuvaus. Poliittisen tilanteen kiristyessä sisällissodan jälkeen jälleen 1930-luvulla Sillanpäästä tuli kulttuuriliberalisti.
Hän arvosteli voimakkaasti niin laitavasemmistoa kuin äärioikeistoakin. Yksi osoitus tätä on hänen Suomen Sosialidemokraatissa julkaisemansa ”Joulukirje diktaattoreille”. Siinä hän puhuttelee kovin sanoin Stalinia, Hitleriä ja Mussolinia. Punaiset ja valkoiset laatat kuorolaisten käsissä sisällissodan kuvajaisina toimivat hyvin samoin puhe diktaattoreille. Pienin oivalluksin kerrotaan suuria tarinoita hurskaasta kurjuudesta, ihmisistä suviyössä ja nuorena nukkuneesta.
Tiilikainen laulaa Torikkaa suohon
Esityksen yksi vaikuttavimmista osuuksista on punaorpojen hätää kuvaava kohtaus, jossa lapset ojentelevat käsiään polvillaan muiden köyhien lomasta. Tai koskettava kohtaus lapsen menettämisestä ja monet muut, jotka kuin varkain ottavat tilaa juopottelukohtauksilta.
Olin torstain 26.7. esityksessä, jossa Kammion sairaalaan suljetun, vanhan Sillanpään roolin laulava baritoni Sauli Tiilikainen eläytyi väkevästi rooliinsa, lauloi ja näytteli aivan loisteliaasti. Hänen kauniisti, herkästi ja tarvittaessa voimakkaasti soiva äänensä on erinomaisessa kunnossa. Ei Tiilikaista pitäisi eläkkeelle päästää, hänellä olisi vielä paljon laulettavaa oopperakentällä.
Välillä tuntui, että Tiilikainen lauloi yleisön suurta ennakkosuosikkia, salskeaa ja komeasti laulavaa Valtteri Torikkaa suohon. Torikka otti suvereenisti haltuun näyttämön, jossa sai mellastaa.
Koppiin ahdetussa Tiilikaisessa on kokeneen laulajan karismaa, joka nuorella Torikalla on vielä hieman hakusessa. Tiilikaisen rooli on kiitollinen, kuin hänelle mittatilaustyönä tehty. Elämäänsä muisteleva horiseva, milloin uhoava, milloin itsesääliin vaipuva vanhus nousee esityksen keskiöön.
Hänen ohellaan illan hienovireisempään solistiosuuteen ylsi sopraano Helena Juntunen Siikrinä. Juntusesta on kehkeytynyt hivelevän hyvä, kansainvälinen laulajatähti. Hän on myös tavattoman lahjakas näyttelijä, joka syventyi Siikrin rooliin herkkävireiseen tunteikkaasti, vastaten oopperan herkimmistä ja traagisimmista hetkistä.
Aivan mainio on myös tenori Petri Bäckström Laitilan viinaan menevänä isäntänä. Päivi Nisula laulaa Sillanpään äidin ja vanhan Sillanpään hoitajan roolit, yrittäen tuoda lohtua ja järjen ääntä poikansa ja hoidokkinsa elämään.
Hämeenkyröstä tuli oopperapitäjä
Jouni Rissasen valmentama kuoro laulaa erinomaisesti rytmittäen kerrontaa ja tuoden tuulahduksia ajan yhteiskunnallisista tapahtumista. Rissanen on melkoinen taikuri saadessaan osin amatöörilaulajista koostuvan kuoron laulamaan niin puhtaasti, tarkasti ja sävykkäästi. Erityisen hyvin laulavat miehet.
Kuvataiteilija Osmo Rauhalan lähinnä hirsiseinistä ja puron ylittävästä sillasta koostuva lavastus kunnioittaa luonnon estetiikkaa ja toimii hyvin. Kauniista hämäläismaisemistaan tunnettu, Sillanpään kotipitäjä Hämeenkyrö voi ylpeillä häpeilemättä nousullaan oopperapitäjäksi.
On melkoinen saavutus, että kaikki oopperan kymmenen esitystä ovat loppuunmyytyjä, ja halukkaita tulijoita olisi satamäärin. Olisikin tärkeää, että Sillanpää-oopperaa esitetäisiin vähintäänkin myös ensi kesänä.
Sillanpää ooppera Myllykolun kesäteatterissa Hämeenkyrössä
Sävellys: Seppo Pohjola. Libretto: Panu Rajala. Ohjaus: Marco Bjurström.
Esityksiä 8.8. saakka
uutiskirje 