Don Quijote -romaanin kirjoittajan Miguel de Cervantes Saavedran kuolemasta tuli huhtikuussa 400 vuotta. Aikakaudellamme näyttäisi olevan yhtymäkohtia Cervantesin aikaan. Don Quijote elää oman aikansa virtuaalitodellisuutta niin antaumuksellisesti, että hän uskoo lukemiensa ritariromaanien haaveelliset sommittelut totiseksi todeksi. Hänen mielestään maailmassa ei ole mitään sen varmempaa historiaa.
Ritariromaanien avulla hän kuvittelee vapautuvansa nykytodellisuuden kokemisesta, koska oikea todellisuus on ainoastaan menneessä vaeltavien ritarien aikakaudessa. Lukemastaan hän tekee johtopäätöksiä, jotka sotivat todellisuuden ja kokemuksen antamia todisteita vastaan.
Dostojevskin mukaan vuosina 1605 ja 1615 julkaistu Don Quijote on kitkerintä ironiaa, mitä ihminen voi ilmaista. Jos maailma loppuisi tähän ja ihmisiltä siellä jossain kysyttäisiin, mihin tulokseen olette maanpäällisestä elämästänne tulleet, silloin ihminen voisi vaieten ojentaa Don Quijoten ja sanoa: Tässä on johtopäätökseni elämästä, voitteko tuomita minut siitä?
Don Quijote on kitkerintä ironiaa, mitä ihminen voi ilmaista.
Don Quijote on humoristinen yhteenveto elämästä, suuresta ja pienestä, arvoista ja valhearvoista, traagisesta ja koomisesta. Cervantes huomauttaa silmää iskien, että jokaisella meillä on tämänsä, omat päähänpistomme, joille olemme valmiit uhraamaan kaikkemme saavuttaaksemme onnemme. Yhteiskunnallisesta asemasta ja aseenkantajista riippuen toisten päähänpistot vain ovat vaarallisempia ja tuhoisampia kuin toisten.
Cervantesin läpileikkaus ulottuu herttuoista ja hert-tuattarista kirkonmiehiin, oppineista kierteleviin näyttelijöihin ja muulinajajiin, vuohipaimeniin ja kaleeriorjiin. Hän ei jätä vihjailematta ylhäisön hengettömyyteen, kotipappien suvaitsemattomuuteen, seuranaisten juoruilunhaluun, virkamiesten puolueellisuuteen, sotilaiden kerskailuun, majatalon isäntien ahneuteen tai muulinajajien raakuuteen.
Kun satu otetaan todesta, siitä tulee uskonto, joka nostattaa vihaa muita satuja kohtaan. Huumorin avulla voimme katsoa samaa ilmiötä eri näkökulmista ja eri valaistuksessa nopeammin ja helpommin kuin uskonnollisen vakavuuden kautta.
Cervantes kuljettaa lukijaa hyvin arkisessa maailmassa suurien unelmien siivittämänä. Don Quijote törmää haavekuvineen siihen, että hänen kohtaamansa ihmiset ottavat maailman itsestäänselvyytenä ilman suuria luuloja ja kuvitelmia. Murheellisen hahmon ritarina Don Quijote on kahlinnut mielensä menneen maailman jäykkiin kaavoihin, joista aika on tehnyt käyttökelvottomia vanhoja univormuja.
Don Quijoten haaveilu menneen maailman sankariteoista on vastakohta karnevalistiselle, mielikuvituksen rajoja kokeilevalle fantasialle. Cervantes tarkastelee maailmaa ja virallistettua menneen maailman yksiäänistä totuutta uudenlaisesta, epätavallisesta perspektiivistä.
V. Tarkiainen kuvaa Cervantes-elämäkerrassa, miten kirjailija pani rohkeimmat aikalaisoloja kritisoivat lauseet hullun suuhun ja antoi tämän tehdä arveluttavia tekoja, koska asianomaista pidettiin syyntakeettomana. Kukaan naurajista ei huomannut, että siinä ruoskittiinkin hänen omia heikkouksiaan, kansallisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ennakkoluulojaan.
Don Quijote on satiiri ritariromaaneista, eli oman aikansa valtaviihteestä. Entäpä jos tämän päivän median suurkuluttaja istutettaisiin donquijotemaisesti Rocinantensa selkään ja laitettaisiin maailmalle omine mielikuvineen Sancho Panzan saattelemana, millaisen seikkailun saisimme nähtäväksemme? Vieläkö se naurattaisi 400 vuoden kuluttua?
Cervantes ja Shakespeare kuolivat huhtikuun 23. päivänä vuonna 1616 tietämättä toisistaan mitään, vaikka liikkuivat samoilla asioilla. Kuolinpäivä on kuitenkin vain näennäisesti sama, koska Espanjassa käytettiin gregoriaanista ja Englannissa juliaanista ajanlaskua, joten Shakespeare kuoli 3. toukokuuta.
Cervantes käänsi nauruksi sen, mitä edelliset sukupolvet olivat ihailleet. Shakespeare näytti kuningasvallan nurjan puolen kaivautumalla vallanpitäjien sielun ja tajunnan syövereihin. Shakespeare kohdisti huomionsa psykologiaan, Cervantes huomioi asiat maalarin tavoin asettaen henkilönsä osaksi ympäristöä.
Alun perin Cervantesin aikomuksena oli kirjoittaa ainoastaan lyhyt parodia vuonna 1508 ilmestyneestä neliosaisesta Amadis-ritariromaanista. Kirjoittaessaan hän kiintyi luomiinsa hahmoihin niin, että sepitti tietämättään uuden ajan ensimmäisen taiteellisen romaanin, ainoan joka jäi renessanssin romaaneista eloon.
Teräväsanainen Rosa Luxemburg letkautti, että luotettavamman historiallisen kulkuvälineen puutteessa kaikki maailmanparantajat ovat ratsastaneet vuosituhansia vanhan konkarin, oikeudenmukaisuuden selässä: ”Tämän raihnaan Rocinanten satulassa kaikki Don Quijotet ovat palanneet kotiin ainoana saavutuksenaan mustaksi lyöty silmä.”
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja