Se oli keväinen räjähdys, kuvailee laulaja-lauluntekijä Tuure Kilpeläinen (s. 1970) Kaihon karavaani -yhtyeensä uuden Surusilmäinen kauneus -albumin syntyä.
Kilpeläinen kirjoitti alkuvuodesta musiikkia työhuoneellaan entisessä Lapinlahden mielisairaalassa. Biisejä syntyi paljon, ja tie oli auki. Asiat mutkistuivat, kun valmiita sävellyksiä ryhdyttiin sovittamaan koko kuusihenkisen bändin voimin.
– Kappaleista ei tahtonut saada otetta. Siihen kuului paljon kriiseilyä: hakemista, puhumista ja villeimpien ideoiden valjastamista yhteiseen ymmärrykseen.
Kun seudulla ei muuten tapahdu mitään, tuo musiikki ihmiset yhteen.
Kilpeläisen mukaan koko karavaanin oli kirkastettava oma filosofiansa. Oikea suunta löytyi kevätkiertueella yleisön edessä.
– Pääsimme kokeilemaan uusia kappaleita livenä. Huomasimme, mikä toimi ja mikä ei.
Pienen identiteettikriisin ymmärtää, kun katselee ympärilleen. Vuonna 2010 ensimmäisen albuminsa julkaissut Kaihon karavaani tamppaa täysin omaa polkuaan kotimaisessa rockissa. Yhtyeen tapa sekoittaa kotimaista iskelmäperinnettä ja maailmaa kiertäneitä rytmejä on jotain muuta kuin se tasainen mollitamppaus, johon Härmässä on totuttu.
– Tässä hommassa täytyy sulkea pois se, mitä muut tekevät ympärillä. Toisaalta koskaan ei voi välttyä vertailulta, ja itsekin varmasti muuttuu ajan hengen mukana, Kilpeläinen pohtii.
Kilpeläinen on toki sopeutunut ennenkin. 1990-luvulla uraansa aloitellut muusikko tuli yleisölle tutuksi perinteisemmän rockin puolella ja teki muutamia hittejä myös muille artisteille. Varsinainen suosio osui kohdalle vasta Kaihon karavaanissa. Se on mahdollistanut uskomattomalta tuntuvia asioita, kuten taannoisen yhteistyön kansainvälisesti arvostetun senegalilaisen Baobab-orkesterin kanssa. Silti jo pelkkä Karavaanissa soittaminen tekee Kilpeläisen onnelliseksi.
– Kaihon karavaani on mulle varmasti koko elämän kestävä juttu.
Muutos kuin 1970-luvulla
Eräs uuden albumin teemoista on hiljenevä pikkukaupunki-Suomi, mikä kuuluu muutamissa kappaleissa erityisesti henkisenä olotilana ja tunnelmana. Kolumbialaista cumbiaa ja suomalaista mielenmaisemaa yhdistävä Autiosaari hahmottelee eteen kylän, joka odottaa arjen vaihtumista viikonlopuksi – vain hiljetäkseen entisestään. Levyn päättävä Tänään aiotaan elää liikkuu samoissa tunnelmissa. Kilpeläisellä on maata kiertävänä musikanttina näppituntuma pienten paikkakuntien hiljaiseen rytmiin.
– Kyllä sen huomaa syrjäkylillä kiertäessä, miten tärkeää musiikki on. Kun seudulla ei muuten tapahdu mitään, tuo musiikki ihmiset yhteen.
Voisiko hiljenevistä pikkukaupungeista kertovissa lauluissa olla kyse samasta kuin aiemmin iskelmäkuvastoon liimautuneesta katoavasta maalaisidyllistä?
– Minulle se on enemmän fiilis – siinä on jotain henkilökohtaista, runollista, lohdutontakin. Mutta onhan siinä vähän samaa, kun 70-luvulla laulettiin ”kun minä läksin maalta”. Tällä hetkellä on meneillään iso muutos, ja siihen liittyvät myös poliittiset päätökset. Palvelut keskittyvät, ja kaupungit hiljenevät. Koko systeemiä muutetaan hallitusti.
Kotikulmien kyräilyä
Myös Kilpeläisen omat nuoruusvuodet Kouvolassa ovat herkistäneet nykyisin Helsingissä asuvan lauluntekijän aistit tietyille havainnoille. Uudella albumilla on jopa yksi Kouvola-aiheinen kappale, Mis min buutsit on?, jossa ”Kymen paskin mies” pohtii tuuriaan ja juuriaan.
– Olen syyllistynyt joskus Kouvolan haukkumiseen, Kilpeläinen tunnustaa.
Entiseen suhtautumiseen saattoi vaikuttaa pienten paikkakuntien synniksi luettava kyräily, johon Kilpeläinen kertoo törmänneensä käydessään vanhoilla kotikulmillaan.
– Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei se ole pahantahtoista. Kyse on siitä, että kaikkiin suhtaudutaan tasavertaisesti taustasta riippumatta. Että vittu tässä oo kukaan toista erikoisempi.
Surusilmäinen kauneus. Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani. Universal Music Finland 2016.