Syksyisen kalmantuoksun keskellä ajattelen hautajaisia ja hirvipeijaisia, jotka ovat tarkkaan ottaen sama asia.
Isäni hautajaisiin tuli kymmenkunta lähiomaista, muutama lähinaapuri ja kolmen tuntemattoman miehen ryhmä. Supisimme veljen kanssa hiukan ärtyneinä, ketä nämä miehet oikein olivat ja miten he hautajaisista ylipäätään tiesivät. Ainakaan minä en ollut heitä paikalle kutsunut.
Kukkasia laskettaessa arvoitus ratkesi. Miehet edustivat kylän metsästysseuraa ja selittivät kyyneleitä pyyhkien, kuinka hyvän jäsenen he olivat kohtalon oudosta ja kohtuuttomasta oikusta nyt menettäneet.
Monta miestä nousi peräkanaa pystyyn ja muisteli, miten tappavan tehokkaasti kanttori kaatoi hirviä.
Vitsin ymmärtää vasta, kun tietää, millainen persoona isäni oli. Isä inhosi kaikkia yhdistyksiä ja sosiaalisia kohtaamisia ja hän olisi mennyt ennemmin järveen kuin ryhtynyt jonkin naurettavan metsästysseuran sihteeriksi tai rahastonhoitajaksi.
Isällä ei ollut – onneksi – minkäänlaista ampuma-asetta eikä muitakaan metsästäjille tarpeellisia varusteita. Hirvijahdissa hän käytti punaista tonttulakkia, josta kulkunen oli leikattu irti.
Hirvijahdin takia isä oli metsästysseuraan pitkin hampain liittynyt, sillä hänestä oli mukava kallistella petäjän katveessa viinapulloa ja tömistellä viinan villitsemänä jalkojaan, mitä joku hirviparka ehkä säikähti ja syöksyi hädissään kiväärimiesten tulilinjalle.
Isän hautajaisissa pitäjän kanttori oli vielä hyvässä iskussa ja laulatti virsiä, joita kukaan ei osannut, mutta eipä aikaakaan, kun hänkin sitten kuoli. Kanttorin vaimo oli meidän serkkumme, joten siellä, kirkonpenkissä ja seurakuntakeskuksessa, minä ja veli jälleen istuimme.
Tällä kertaa hautajaiset muistuttivat erehdyttävästi hirvipeijaisia, sillä hirvistä puhuttiin yhtä paljon kuin kanttorista. Monta miestä nousi peräkanaa pystyyn ja muisteli, miten tappavan tehokkaasti kanttori kaatoi hirviä, suolisti niitä, laski veret pois ja paloitteli juuri oikeankokoisiksi kimpaleiksi.
Kukaan ei ylistänyt kanttorin huomattavaa laulunlahjaa tai reipasta urkujen käsittelyä, vaan jutut olivat kuin Martti Kitusen hautajaisissa sillä erotuksella, että Kitunen lahtasi karhuja ja kanttorivainaamme hirviä.
Vastenmielinen tarina jatkuu. Isä oli sopinut metsästysseuran kanssa, että meidän mäntykangastamme ja rahkasuotamme saattoi käyttää hirvijahtiin, mistä hyvästä meitä lahjottiin puolen kilon lihakönteillä.
Pian kanttorin kuoltua sopimus umpeutui ja tämän esikoispoika lähetti allekirjoitusta varten uuden paperin.
Minä en suostu, minä en yksinkertaisesti suostu, vannoin veljelleni ja silmieni edessä lipuivat raastavat kuvat Bambin äidistä. Veli ymmärsi kyllä tunteeni, mutta kehotti ajattelemaan Bambin äidin sijasta serkkuamme. Ensin kuolee aviomies ja sitten sinä et täytä pojan, lähes alaikäisen orvon, harmitonta pyyntöä.
”Kuivukoon käteni, jonka pitää allekirjoittaa tällainen paperi!” huusin siteeraten Kyösti Kallion sanoja valtioneuvostossa maaliskuussa 1940 ja vetäisin nimeni kauhistuttavaan sopimukseen.
Mefistofeles! jatkoin vielä, tuokaa luokseni Mefistofeles ja vaikka sata sarvipäätä, jotta voin myydä saman tien kuolemattoman sieluni!
Hirvipeijaisiin epäsosiaalinen isäni niin ikään osallistui, sillä metsästysseuran majalla tarjottiin hirvikeiton kostukkeeksi viinaa. Tai ehkä ei suoranaisesti tarjottu, mutta joka ukolla oli pullo povessa ja minun isälläni luultavasti kaksi.
Peijaksen sairaala Vantaalla on monelle tuttu paikka, mutta kaikki eivät ehkä tiedä, että ”peijas” tarkoittaa hautajaisia tai muita vakavahenkisiä pitoja. Samaa kantaa voisi olla myös ”peikko”, paha haltija ja paha henki.
Suomen kielessä juhlista puhutaan mieluiten monikossa, joten hautajaisten, häiden, kihlajaisten ja varpajaisten tavoin ”peijas” esiintyy yleensä muodossa ”peijaat” tai ”peijaiset”.
Runsaalla syömisellä on ollut peijaisissa aina sijansa ja peijaisrokkaan on lisätty kaadetun luontokappaleen tai vainajan nimikkoeläimen lihat.
Hirvipeijaisetkaan eivät olleet alkuaan punalakkisten metsästäjien ja näiden kännissä kikattavien vaimojen juhla, vaan ne olivat hirven hautajaiset, joissa vainajan ruumis syötiin ja sielu lähetettiin ylös tähtien kirjomalle taivaalle.
Karhu oli kotoisin Otavasta: neljän tähden suorakaide oli jumaleläimen kultainen kori ja kolmen tähden häntä sen kultainen ketju. Pikku korissaan karhu laskeutui ihmisten keskuuteen ja samasta korkeasta alkukodista saapui kaiketi myös hirvi.
Tacitus, Marseillen poika, mainitsi täkäläiset helluusit ja oksit, joilla oli ihmiskasvot ja eläinruumiit, ja tarkoitti mahdollisesti hirvenpalvojia ja karhunpalvojia ja näiden henkimatkaajia, shamaaneja.
Klaaneja saattoi olla ajanlaskun alussa, Tacituksen elinvuosina, todella kaksi, mutta esihistoriallisissa kalliomaalauksissa vilistää luvuton lauma hirviä, kun taas karhuja ei ole juurikaan maalattu.
Puuttuivatko karhunpalvojilta taiteelliset intohimot vai oliko karhu liian vaarallinen aihe kuvattavaksi? Vai vaikuttivatko Suomessa ensin hirvenpalvojat ja vasta myöhemmin karhunpalvojat?
Aikaerosta tuntuisi todistavan unohdus. Muinaisten hirvipeijaisten yksityiskohdista ei tiedetä mitään ja hirven syntyrunoistakin on vain sirpaleita jäljellä.
Väkevä karhukultti pysyi sen sijaan hengissä ja vielä myöhään peijaiset eli hautajaiset naamioitiin häiksi, joissa morsianta esitti teini-ikäinen neitsyt ja sulhasta eloton karhu.
Keski-Suomessa peijaisiin sekoittui sopuisasti kristillisiä tapoja: kun miehet kantoivat kaadetun metsänäijän arvohenkilönä ja esi-isänä hautaan, seurakunta paljasti päänsä ja kirkonkellot löivät kulkueelle tahtia.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.