Tie lentokentältä Haitin pääkaupungin, Port-au-Princen, keskustaan kulkee tiheään asutetun Delmas-kaupunginosan läpi. Taksi kiemurtelee pimeässä hitaasti eteenpäin vältellen kuoppia ja kaatosadetta pakoon juoksevia ihmisiä.
Naiset pakkaavat muovipussit hiustensa suojina pienten tienvarsikojujensa tavaraa sateelta suojaan. Poltetun roskan tuoksu leijuu kuumankosteassa ilmassa. Ensituntuma maahan on sama kuin moniin muihinkin kehitysmaihin.
Juttu Haitista kuuluisi aloittaa lauseella: Haiti, läntisen pallonpuoliskon köyhin maa. Harvoin kuitenkaan vaivaudutaan selittämään sen syvemmin, mistä tämä kyseenalainen kunnia johtuu. Vaikka toteamus olisikin totta, se on myös osittain harhaanjohtava.
Haitin köyhyys on suurelta osin ulko-puolisten aiheuttamaa.
Ennemminkin voisi todeta, että Haiti on läntisen pallonpuoliskon epätasa-arvoisin maa. Syitä löytyy maan lähihistoriasta, mutta köyhyyden ja epätasa-arvon juuret johtavat pidemmällekin, jopa 1800-luvun alkuun, jolloin maa itsenäistyi.
Epäreilut alkumetrit
On totta, että Haiti kärsii tyypillisistä kehitysmaiden ongelmista: väestö yrittää pärjätä alle kahdella dollarilla päivässä, vaikka monien perustarvikkeiden hinnat ovat länsimaiden tasolla. 54 prosenttia ihmisistä elää äärimmäisessä köyhyydessä eikä monilla ole varaa edes syödä joka päivä. Lapsikuolleisuus ja lukutaidottomuus ovat korkeita, puhtaasta vedestä on puute ja terveydenhuolto varsinkin maaseudulla on lähes olematonta.
Äärimmäisen köyhyyden voidaan kuitenkin väittää olevan keinotekoinen ilmiö, joka on seurausta poliittisista ja taloudellisista valinnoista. Useat näistä valinnoista tehdään muualla kuin Haitissa. Haiti, samoin kuin monet eteläisen pallonpuoliskon maat, on joutunut kärsimään globaalista markkinataloudesta ja vapaakaupasta.
Haiti on maailman ainoa valtio, joka on itsenäistynyt orjavallankumouksen seurauksena. Vuonna 1804 itsenäistynyt maa kohtasi vastoinkäymisiä heti itsenäisyytensä alkumetreillä: länsimaat, entinen siirtomaavalta Ranska etunenässä, asettivat sen kauppasaartoon. Siirtomaavaltoja pelotti, että Haitin vallankumous toimisi esimerkkinä muille kansoille ja näin vaarantaisi siirtomaista pitkälti riippuvaisen talouden.
Ranska vaati maalta korvauksia menetetystä omaisuudesta ja tuloista, joilla tarkoitettiin orjia ja orjaplantaaseja. Kauppasaarto ja velkojat lamaannuttivat nuoren valtion talouden tehokkaasti ja Haiti joutuikin ottamaan lainan toisen perään selvitäkseen hädin tuskin vanhojen lainojen koroista. Näitä velkoja maa maksoi vuoden 2010 maanjäristykseen asti.
Metsät hakattiin
Matka Port-au-Princestä sisämaahan alkaa ajamalla ylös pääkaupunkia ympäröivää vuorenrinnettä. Auto seuraa tuskallisen hitaasti ylämäkeä kipuavia vanhoja kuorma-autoja, jotka lastataan täyteen rinteestä louhittavaa kalkkikiveä.
Ensimmäisten kilometrien näky on lohduton: kukkulat ovat täynnä louhimisen jättämiä ammottavia kraatereita. Viimeinenkin puu on kaadettu ja rinne rankkasateiden railottama.
Orjaplantaasien rakentaminen sekä rajut metsänhakkuut ovat verottaneet vuosien saatossa Haitin luontoa. On arvioitu, että nykyään maan pinta-alasta enää vain kaksi prosenttia on metsää. Pikku hiljaa maisema muuttuu kuitenkin vehreämmäksi: hedelmistä raskaat mangopuut vierustavat route nationale numero kolmea, kun lähestymme Artibonite-laaksoa, maan vilja-aittaa.
Ennen Hinchen kaupunkiin saapumista maantie ylittää Artibonite-joen. Joesta tuli surullisen kuuluisa maanjäristystä seuranneen koleraepidemian jälkeen. Tuhannet haitilaiset sairastuivat YK:n rauhanturvaajista alkunsa saaneeseen epidemiaan, joka levisi ympäri maata jokiveden mukana.
Kolera ei kuitenkaan ollut ensimmäinen aluetta kohdannut katastrofi: maan vehrein viljelysalue on kärsinyt aikaisemminkin ulkopuolisten tekijöiden aiheuttamista ongelmista.
Väkisin tuontiriisin varaan
1980-luvulta alkaen rikkaat länsimaat, Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ovat ajaneet köyhissä maissa talouspolitiikkaa, joka pakottaa maat alentamaan ulkomaankaupan säännöstelyä ja tullimaksuja, helpottamaan ulkomaisten yritysten investointia ja yksityistämään julkisia palveluja.
Maanviljelylle seuraukset ovat olleet kohtalokkaat: samaan aikaan kun köyhiä maita painostetaan poistamaan tullimaksuja, jotka suojelevat paikallisia maanviljelijöitä, rikkaat maat tukevat omia viljelijöitään suurilla maataloustuilla, jotka takaavat alhaiset myyntihinnat. Riisi on tästä hyvä esimerkki.
Vielä muutama vuosikymmen sitten Haiti oli riisin suhteen lähes omavarainen. Riisi on kuitenkin yksi viidestä eniten tuetusta viljelykasvista: amerikkalaisia riisinviljelijöitä tuetaan lähes miljardilla dollarilla vuosittain.
Haitin velkataakka sai alkunsa orjuuden lopettamisesta vaadituista korvauksista.
Paikalliset maanviljelijät eivät pystyneet kilpailemaan tuontiriisin halpaa hintaa vastaan, ja nykyisin Haiti ostaa Yhdysvalloista lähes 90 prosenttia vuosittaisesta riisin kulutuksestaan. On erikoista, että Arkansasin teollisilla maatiloilla tuotettu ja Haitiin kuljetettu riisi voidaan myydä halvemmalla kuin paikallisten pienviljelijöiden viljelemä sato.
Perheiden peruselintarvikkeesta on tullut luksusta, ja monet maanviljelijät ovat menettäneet elinkeinonsa ja joutuneet muuttamaan pääkaupunkiin työn toivossa. Köyhyyden kierre jatkuu.
Uudet siat USA:sta
Haitilaiset siankasvattajat ja siat kokivat 1980-luvulla saman kohtalon. Vuosikymmenen alussa Yhdysvallat vaati Haitia tappamaan koko sikakantansa, joka vuosikymmenien kuluessa oli sopeutunut paikallisiin olosuhteisiin. Syyksi väitettiin sikaruttoa, johon osa kreole-sioista oli sairastunut ja jonka Yhdysvallat pelkäsi leviävän. Lähes 400 000 sikaa teurastettiin.
Monille perheille sika oli ollut tärkeä sijoitus, vähän kuin elävä säästöpossu: tiukan paikan tullen se voitiin teurastaa ja tulot käyttää sairaalakuluihin tai koulumaksuihin.
Maata ei voinut kuitenkaan jättää täysin siattomaksi, joten Yhdysvaltain Keskilännen siankasvattajia onnisti: heille myönnettiin tuottoisia sopimuksia toimittaa uusi, amerikkalainen sikakanta Haitiin. Erikoisruokaan ja teollisuustilojen elämään tottunut sikalaji ei kuitenkaan sopeutunut uuteen ympäristöön, ja iso osa sioista kuoli heti alkuvuosina.
Apu jäi tulematta
Yhdysvaltojen Haitille antaman avun kytkökset vapaakauppaan ja oman edun tavoitteluun tulivat ehkä vieläkin räikeämmin esille maata vuonna 2010 kohdanneen maanjäristyksen jälkeen, jossa arviolta yli 200 000 ihmistä menetti henkensä ja lähes kaksi miljoonaa kotinsa.
Haitin jälleenrakennuksesta tuli kunniakysymys monelle maailman entiselle ja nykyiselle valtionpäämiehelle. Bill Clintonin Build back better -iskulauseesta muotoutui uusi, optimistinen motto. Tuntuu kuitenkin, että jossain vaiheessa Haiti ja tavalliset haitilaiset unohtuivat: suunnitelmat ja päätökset heijastivat lähinnä globaalien toimijoiden ja suurvaltojen visiota uudesta uljaasta Haitista.
Rikkaat suurvallat keskittyivät avun lomassa takaamaan itselleen suotuisat vapaakauppasopimukset ja mainostivat hikipajoja lääkkeenä köyhyyteen.
Suurin Haitin jälleenrakennukseen liittyvä harhaluulo on raha-avun määrä. Mihin maiden ja järjestöjen lupaamat yli 16 miljardia dollaria käytettiin? Miten on mahdollista, että kaikkien lupausten jälkeen valtaosa haitilaisista elää yhä äärimmäisen köyhyyden ikeessä?
Totuus on sama kuin useassa humanitaarisessa katastrofissa: isoa osaa luvatusta raha-avusta ei koskaan toimitettu. Lisäksi suuri osa Yhdysvaltain kehitysyhteistyövirasto Usaidin lupaamasta summasta käytettiin joko suoraan lahjoittajamaassa tai lyhyen tähtäimen ratkaisuihin, esimerkiksi ruoka-apuun, joista hyötyivät etenkin avunantajamaan suuryhtiöt. Katastrofiavun kannalta on myös erikoista, että 33 senttiä jokaisesta dollarista, jonka Yhdysvaltojen hallitus lupasi avustustyöhön, meni armeijalle.
Köyhä syö savea
Hinchen yliopiston jälkeen mopotaksi kääntyy pienelle peltojen läpi kulkevalle tielle. Mopo väsähtää sateesta mutaiselle tielle, joten matkaa on jatkettava hetken jalan. Tien vieressä istuu keski-ikäinen nainen valmistamassa paikallisesta mineraalirikkaasta savesta ja kasvirasvasta kuivattuja kämmenenkokoisia laattoja, mutakakkuja.
Savi täyttää nälkäisen vatsan, kun muuhun ei ole varaa, ja se auttaa raskaana olevien naisten mineraalien tarpeeseen. Maku on suolainen ja koostumus yllättävän suussasulava.
Matka jatkuu polttavan auringon alla peltojen läpi kohti Kirkon Ulkomaanavun rakentamaa peruskoulua. Löydämme Ulkomaanavun paikallisen rakennusinsinöörin Frantz Noëlin jättimäisen mangopuun alta puhumassa puhelimeen.
Kehitysapua voi antaa monella tavalla. Haitissa työtä tekee Kirkon Ulkomaanavun lisäksi SASK, Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus. Molemmat ovat pieniä Usaidin kaltaisten toimijoiden rinnalla.
Kummankin toimintatavat eroavat huomattavasti
Usaidin toimintatavoista. Suomalaiset järjestöt ymmärtävät, ettei maata jälleenrakenneta kerralla tai etteivät globaalit vapaat markkinat ole ratkaisu köyhyyteen etenkään silloin, kun maan sosiopoliittinen infrastruktuuri on hauras tai räikeän eriarvoinen. Järjestöjen tavoitteena on toimia yhteistyössä ja tukea paikallisia toimijoita, jotta projektit jatkuisivat vielä sittenkin, kun ulkomaalaiset avustajat ovat poistuneet maasta.
Haitissa Kirkon Ulkomaanapu on keskittynyt etenkin koulutukseen ja rakenteilla oli tänä vuonna ainakin kuusi uutta koulua. Sitten tulivat Suomen budjettileikkaukset, jotka rokottivat kehitysapua kovalla kädellä. ”Läntisen pallonpuoliskon köyhin maa” -tittelikään ei suojellut Haitia leikkauksilta.
Suomi USA:n malliin
Frantz Noël esittelee hyvin alulle saatua työmaata, jonka loppuun vientiä on vaikeuttanut välillä sadekausi, välillä materiaalien puute. Koulu takaa opiskelupaikan lähes 400:lle lähikylien peruskoululaiselle, ja koska se rakennetaan yhteistyössä Haitin valtion kanssa, se on ilmainen. Muitakin kouluja löytyy, mutta ne ovat yksityisiä ja pienetkin koulumaksut ovat usein liikaa perheille.
Koulu saadaan valmiiksi, mutta Kirkon Ulkomaanapu on jo joutunut karsimaan suomalaisia ja paikallisia työntekijöitään ja Haitin maatoimisto joudutaan sulkemaan lähitulevaisuudessa. Osa projekteista on vaakalaudalla.
Näyttää siltä, että suomalaista kehitysyhteistyötä ollaan tietoisesti ajamassa Usaidin kaltaiseen toimintamalliin: samaan aikaan kun kansalaisjärjestöjä rokotettiin, Finnfund-kehitysrahoitusyhtiölle myönnettiin enemmän rahoitusta kuin se pyysi. Finnfund tarjoaa yrityksille riskirahoitusta investointeihin kehittyvissä maissa. Yhtiö on jo joutunut selittelemään rahoitustaan Hondurasissa, Etiopiassa ja Laosissa.
Karibian ”suomalaiset”
Hämmästyttävintä Haitissa on se, kuinka erilainen maa on median antamaan kuvaan verrattuna. Enemmän kuin mikään muu globaalin etelän maa, joita kaupataan omatoimimatkailijalle, Haiti on joutunut kärsimään epäreilusta imago-ongelmasta ja turhasta uhkakuvien luomisesta.
Haiti ei ole sen vaarallisempi kuin turistikohteet Dominikaaninen tasavalta tai Jamaika, joiden murhaluvut ovat itse asiassa kaksi- ja nelinkertaiset Haitiin verrattuna. Väkivaltarikokset ovat lähes ennenkuulumattomia pääkaupungin ulkopuolella.
Port-au-Princen keskustassakin satunnainen matkailija saa kävellä ympäriinsä, hypätä mopotaksin kyytiin tai eksyä valtavan torialueen kaaokseen aivan rauhassa. Maalla olisi paljon tarjottavaa itsenäiselle matkustajalle, mutta ulkoministeriöiden ylläpitämät ”vältettävä tarpeetonta matkustamista” ja ”matkustamista maahan syytä harkita tarkoin” varoitukset, jotka on usein hyvä ottaa tosissaan, ovat tässä tilanteessa liioiteltuja.
Eniten Haitissa pistää silmiin ihmisten rauhallisuus ja käsin kosketeltava ujous, jotka ovat räikeässä ristiriidassa median luomaan kuvaan väkivaltaisista ja ryöstelevistä mellakoitsijoista. Useammin kuin kerran mielessä kävi, että haitilaiset, läntisen pallonpuoliskon köyhimmät, ovat kuin karibialainen versio suomalaisista. Kaiken Karibian saariin yhdistettävän värien sekamelskan, hälyn ja karnevaalien keskellä he painavat sisulla elämässä eteenpäin.
Haitilaiset ilmaisevat asian sanonnalla Nou se wozo, nou pliye nou pa kase eli ”Olemme kuin bambupuu; taivumme, mutta emme taitu”.
Kirjoittaja on saanut Suomen ulkoministeriön toimittajamatka-apurahan.
uutiskirje 
