Viime aikoina olen taas kärsinyt polito-somaattisesta syndroomasta, toiselta nimeltään PS-syndrooma. Tämä Feministisen ajatushautomo Hatun alkuvuodesta kehittämä tautiluokitus tarkoittaa yhteiskunnallisen keskustelun aiheuttamaa uupumusta.
Uupumukseen liittyy korostunut voimattomuuden tunne. Tuntuu, että turha tässä on yrittää mitään poliittista ja yhteiskunnallista muutosta saada aikaan, kun mikään ei onnistu. Päinvastoin, takapakkia tulee minkä ehtii. Tuntuu turhalta edes puhua mistään epäkohdista ja epäoikeudenmukaisuudesta, kun ei kukaan kuitenkaan kuuntele. Tai jos kuuntelee, niin korkeintaan ne, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä.
Itse tyydyn närkästykseni lomassa hekottelemaan, että nyt saatiin käyttöön uusi sananlasku ”lähti kuin delfiini Särkänniemestä”.
Luettelen nyt muutamia asioita, jotka ovat erityisesti pahentaneet syndrooman oireilua viimeaikoina. Kiky, pitääkö edes sanoa sen enempää. Kaikkinainen rasistinen öyhöttäminen. Suomen ”maabrändi”, jota edelleen rakennetaan YK:n turvallisuusneuvoston hyväksymän naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman (1325) ympärille, samaan aikaan, kun kotimaassa tehdään naisten asemaa heikentävää politiikkaa ja todella kyseenalaista ihmisoikeuspolitiikkaa. Se, että akateemista tutkimusta tasa-arvotyöstä on enemmän kuin koskaan, mutta se jätetään päätöksenteossa huomiotta. Kaikki ”väärin välitetty” -kommentit. Kun joku puolustaa delfiinien oikeuksia, olisi pitänyt puhua sioista. Kun kritisoidaan seksismiä suomalaisessa mainoksessa, pitäisi vastustaa tyttöjen sukuelinten silpomista.
Kun välittää mistä vaan, aina tekee väärin, jos ei juuri silloin puhu vanhuksista. Ikään kuin yhdestä asiasta välittäminen estäisi välittämästä niistä muista. Ehkä nämä väärin välitetyt kriitikot itse ovat niin kapeakatseisia, että eivät pysty keskittymään kuin yhteen ainoaan asiaan. Silloin soisi, että he suuntaisivat energiansa juuri siihen kyseiseen asiaan, eivätkä muille huutelemiseen.
Omalla kohdallani polito-somaattinen syndrooma johtaa helposti siihen, että en pysty seuraamaan uutisia mistään mediasta. Enkä jaksa osallistua mihinkään keskusteluun ajankohtaisista asioista. Mieluummin makaisin peiton alla ja katsoisin Netflixistä Gilmoren tyttöjä uudestaan ja uudestaan. Ah, mitä nokkelaa sanailua vuosikymmenen takaa.
Houkutus keskittyä vain omaan onnellisuuteen on suuri. Sitä voisi vain yrittää väistää maailman tuottamaa ahdistusta, markkinoilta löytyy kyllä hyviä neuvoja itsensä onnellistuttamiseen tantrajoogasta yksisarvisterapiaan. Löydät vaan itsesi ja ajattelet positiivisesti. Vältät kaikkea, mistä tulee paha mieli. Kas noin.
Koska pidän kuitenkin ensiarvoisen tärkeinä tavoitteina sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoisempaa maailmaa, ei ainakaan peiton alla piilossa pysytteleminen ole kovin kestävä ratkaisu. Maailma ei muutu ilman, että sitä aktiivisesti yritetään muuttaa. Myös henkilökohtaiset onnellisuuspyrinnöt ovat tuomittuja epäonnistumaan, jos ahdistusta tuottava maailma ympärillä ei koskaan muutu paremmaksi.
Mitä sitten voi tehdä polito-somaattisen syndrooman hoitamiseksi? Välillä voi tehdä hyvää paeta maailmaa, että jaksaa sen jälkeen uusin voimin sitä parantaa. Eskapismi voi olla ihan hyvä selviytymiskeino. On syytä tehdä erottelu itsekeskeisten onnellisuuspyrintöjen ja jaksamista edistävän itsestä huolehtimisen välille. Mitä etuoikeutetummassa asemassa joku on, sitä helpompi hänen on paeta maailmaa omaan onnellisuuteensa keskittymällä. Kaikille se ei ole vaihtoehto. Maailman paskuus tulee väkisin iholle vaikka kuinka välttelisi.
Itse kun olen monella tavalla etuoikeutettu olento, koen velvollisuudekseni olla käpertymättä pois maailmasta. Jotta jaksaisin suuntautua kohti maailmaa ja toimia sen muuttamiseksi, pyrin nyt syksyn tullen päivittäin nauttimaan annoksen kirkasvaloa ja poreilevaa monivitamiinivalmistetta. Yritän repiä huumoria sieltä, mistä sitä irtoaa. Huumorihan tunnetusti paranee, kun ajat kovenee. Kun tekee twitterissä haun #sipilänfläppitaulu, jaksaa naurattaa. Kikykikykiky ääneen hoettuna, muistuttaa hihitystä ja saattaa johtaa naurun purskaukseen.
Yritän myös jatkuvasti muistuttaa itseäni, että en ole syndroomani kanssa yksin, meitä on monia. Paremman maailman eteen jatkuvasti työskenteleviä tyyppejä on lukematon määrä. Se suorastaan lisää henkilökohtaista onnellisuuttani, että pystyn erityisesti sosiaalisen median välityksellä seuraamaan monia eri kamppailuja oikeudenmukaisemman maailman saavuttamiseksi.
Ihailen eläinoikeusaktivisteja, jotka päivystivät paikalla yökausia ja olivat todistamassa delfiinien siirtoa. Nostan hattua niille, jotka jaksavat uudestaan ja uudestaan kirjoittaa auki kaikki kyseiseen tapaukseen liittyvät ongelmat eläinten oikeuksista demokratiaan. Itse tyydyn pääasiassa lopulta närkästykseni lomassa hekottelemaan, että nyt saatiin käyttöön uusi sananlasku ”lähti kuin delfiini Särkänniemestä”.
Tutkimus tuottaa jatkuvasti tärkeää tietoa. Akatemiatutkija Marjaana Jauhola uhrasi vapaapäivänsä nostaakseen blogissaan esiin Suomen 1325 -politiikan ongelmakohtia. Kolme tasa-arvotutkijaa, Milja Saari, Minna Leinonen ja Elina Ikävalko puolustivat väitöskirjojaan hiljattain saman viikon aikana. Asiantuntemusta riittää, kunhan sanomaa kuunnellaan ja tietoa otetaan mukaan päätöksentekoon.
Tuhannet ihmiset kokoontuivat osoittamaan mieltä hallituksen politiikkaa vastaan Helsingissä viime viikonloppuna. Samaan aikaan Tampereella kymmenet marssivat mielenterveyteen liittyvien stigmojen poistamiseksi. Huomion kiinnittäminen aktiivisuuteen herättää toivoa, sen väheksyminen kyynistää. Tiedän kumman tien itse valitsen.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.