Kaksinaamainen kokoomus

Viimeinen sana

Kokoomus vaihtoi suuren mediakohun saattelemana puheenjohtajansa Alexander Stubbin Petteri Orpoon.

Mikä muuttui? Eipä juuri mikään. Ministereitä tulee ja menee, mutta oikeistohallitus ja sen ohjelma pysyy.

Kokoomus silottelee puheellaan keskiluokasta, arjesta ja köyhyydestä ylimielistä mainettaan.
Muutosta politiikan sisällössä ei ole näkyvissä. Orpo on sitoutunut vahvasti Sipilän oikeistohallituksen ohjelmaan.

Hallitus sai haluamansa kilpailukykysopimuksen. Se toteuttaa jossain muodossa myös lupaamansa veronalennukset. Verojen alentaminen on kokoomuksen politiikan kovaa ydintä.

Entä jos tulonsiirron työntekijöiltä työnantajille toteuttanut kilpailukykysopimus ei tuo luvattuja työpaikkoja?

Kun tämä todetaan, tuolloin julkisen sektorin rahoituspohjaa syövät veronalennukset on joka tapauksessa tehty ja siinä sivussa leikattu julkista sektoria, ja valinnanvapauden kautta on vahvistettu yksityisiä sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavia yrityksiä.

Entinen puheenjohtaja Stubb ei ole turhaan vakuuttanut, että Suomessa tehdään tällä hetkellä maan historian kokoomuslaisinta politiikkaa.

Kokoomus pesee kasvojaan kannatuksensa nostamiseksi. Sillä on nälkä pääministeripuolueeksi ja sitä ennen kuntavaalivoittajaksi. Keskusta haluaa lisää valtaa, ja se haastaa kokoomusta vahvasti myös presidentinvaaleissa.

Kokoomus nosti politiikan välineeksi keskiluokan. Ei ole pitkä aika, kun puolue kampanjoi vielä olevansa työväenpuolue. Nyt osin samoja äänestäjiä houkutellaan keskiluokka-sloganilla.

Kuulosti vähintäänkin omituiselta helsinkiläisen kuntapoliitikon Risto Rautavan suusta kuulla kokoomuksen haluavan kohtuuhintaisia omistusasuntoja keskiluokalle – ahkeralle keskiluokalle.

Orpo markkinoi kokoomusta myös tavallisen palkansaajan puolueena.

Miten uskottavaa tämä puhe on? Orpo on ajanut lomarahojen leikkauksia, palkkojen jäädyttämistä, hurjaa korotusta päivähoitomaksuihin ja työttömyysturvan leikkauksia.

Eikä koko lista ole edes tässä.

Orpo vakuuttaa sivistyksen, osaamisen ja koulutuksen merkitystä ikään kuin yliopistoihin tai keskiasteen koulutukseen tai opintotukeen tehdyillä leikkauksilla ei olisi mitään merkitystä.

Orpon mukaan Suomessa on puhuttu aivan liian vähän köyhistä ja köyhyydestä.

Hallitus ei ole puhunut köyhyydestä, mutta hallitus on muistanut kyllä kurittaa köyhiä ja pienituloisia. Se ei ole edes vaivautunut ennakoimaan päätösten tulonjakoseurauksia.

Orpon huoli ihmisten vaikeutuneesta arjesta on tekopyhää kaksoisretoriikkaa. Hallitus on itse kasannut kiviä ihmisten arkeen.

Orpon huoli keskiluokan ahdingosta ja paikasta yhteiskunnan tukipylväänä on vaalitaktiikkaa, jolla se houkuttaa demareiden tai vihreiden äänestäjiä tai kannattajia.

Kokoomuksessa on aprikoitu puolueen jäävän demareiden ja jopa vihreiden jalkoihin.

Etenkin Helsingissä pelätään vihreiden nousua, mutta myös demareiden ja vasemmistoliiton nousu olisi kokoomukselle myrkkyä.

Valtakunnallisesti punavihreiden vahvistuminen murentaisi puolueen valtaa. Kokoomuksessa tämä on vastemielinen ajatus, sillä se muuttaisi aidosti politiikan suuntaa.