Kilpailukykysopimukseksi nimetty yhteiskuntasopimus on vähän niin kuin pääsiäiskertomus: kuollut ja kuopattu, mutta sitkeästi ylösnoussut. Nyt on EK:n vuoro panna kapuloita rattaisiin, mutta paine ”tehdä jotain” on niin kova, että pääsiäisen tienoilla voi olla taas ihmeen vuoro.
Tietä sopimukselle raivasi SAK:n hallitus maanantaina hyväksymällä neuvottelutuloksen äänin 14–5.
Viime viikolla moni ay-johtaja sanoi, että kilpailukykysopimus on kuin valinta ruton ja koleran väliltä, mutta kuitenkin pienempi paha kuin pakkolait.
Lauantaina pääministeri Juha Sipilä kertoi Ylen Ykkösaamussa, että pakkolakeja ei tule joka tapauksessa. Maanantaina oltiin tilanteessa, jossa ei tarvinnut valita ruttoa eikä koleraa, mutta SAK:n hallituksen enemmistö valitsi silti.
Kuten kansanedustaja Li Andersson maanantaina kirjoitti, pakkolait olivatkin suurta bluffia. Enemmän: niillä uhkaaminen oli suoranaista valehtelua.
Viime syksynä valtiovarainministeri Alexander Stubb totesi pakkolaeista, että ”me kävimme tottakai läpi juurta jaksain virkavastuulla sekä työ- ja elinkeinoministeriön työlainsäädäntöammattilaisten välityksellä että sitten myös perustuslakiprofessoreiden ja muiden kanssa sen kokonaisuuden, että me toimimme tässä lain puitteissa”.
Sunnuntaina Stubb myönsi kokoomuksen puheenjohtajapäivillä, ettei pakkolaeilla kerta kaikkiaan ollut perustuslaillisia läpimenomahdollisuuksia.
Uhattiin jollain, jota ei ollut enää pitkään aikaan olemassa – ja moni uskoi. Vieläkö joku ihmettelee, miksei ay-liikkeessä luoteta hallitukseen?
Jos kilpailukykysopimus kaikkien kiemuroiden jälkeen lopulta hyväksytään, se poistaa Suomen taloudesta tasan yhden epävarmuustekijän: palkat eivät nouse ainakaan ennen vuotta 2018.
Kaikki muu on usvan peitossa. Yrityksiä ei voi määrätä investoimaan. Voitonjako on yhtiökokousten, käytännössä yritysten hallitusten, käsissä.
On hämmentävää, että suuri osa palkansaajajärjestöistä uskoo mieluummin kapitalistista tiedemiestä kuin omaa tutkimuslaitostaan. Palkansaajien tutkimuslaitos osoitti viime vuoden toukokuussa, ettei sellaista kilpailukykyongelmaa ole, mihin nyt neuvotellulla sopimuksella pyritään vastaamaan.
Suomen Pankin lukujen pohjalta on kuitenkin päädytty melko suureen konsensukseen siitä, että palkkoja on alennettava, työaikaa pidennettävä ja työnantajamaksuja siirrettävä yrityksiltä palkansaajille kaikkiaan 2,5 miljardin euron verran ilman mitään varmuutta niiden tehosta.
Samalla hylättiin Suomen ongelmille se selitysmalli, että syynä voisivat olla huonot tuotteet, jotka eivät käy maailmalla kaupaksi ja kansainvälisesti kilpailukyvyttömät johtajat.
Sitten on vielä se puoli, että nämä sopimusneuvottelut ovat osa talkoita, joissa kaikki ovat mukana ja tämä on palkansaajien osuus työttömien hyväksi. Pullikoijat ovat ääriryhmä.
Ylen MOT kertoi maanantaina toisenlaisesta ääriryhmästä. Fiskarsin suuromistajien veroprosentti on nolla 6–9 miljoonan euron osingoista. Heidän roolinsa talkoissa on jäänyt epäselväksi.