Pintaa syvemmältä
Kun turkkilainen sotilaskone ampui alas venäläisen rynnäkkökoneen Turkin ja Syyrian rajan yläpuolella, oli hämmennys maailmalla suuri – viimeksi tällainen välikohtaus Naton ja Neuvostoliiton/Venäjän välillä sattui 1950-luvun alussa. Kun venäläiskoneen lento Turkin ilmatilassa turkkilaisten tietojen mukaan kesti vain 17 sekuntia, monet ovat ihmetelleet, miksi Turkin johto valitsi näin jyrkän vastatoimen.
Mahdollisia syitä on useita, voidaan vaikka lähteä suuremman ja pienemmän suurvallan välisestä pitkästä kilpailusta ja päätyä aika hetkellisiin tilanteisiin maastossa.
Otsikko on mukailtu Julia Ioffen kolumnista amerikkalaisessa Foreign Policy -lehdessä viime viikolla. Ioffe tuli aikoinaan venäjänjuutalaisen perheensä kanssa Yhdysvaltoihin, mutta on aikuisiässä toiminut muun muassa Moskovan kirjeenvaihtajana ja tuntee paikallisen ajattelutavan. (Hänen otsikossaan tsaari tietenkin tulee ennen sulttaania, tässä jutussa sulttaani on tärkeämpi.)
Turkissa pelätään, että kurdien itsehallinto Syyriassa tarttuisi Turkin puolelle.
Ioffen mielestä konflikti ei niinkään liity Syyriaan, vaan on jatkoa kahden vanhan imperiumin vastakkaisuudelle. Venäjä esimerkiksi liitti Krimin alueeseensa ensimmäisen kerran jo vuonna 1783 sodittuaan osmanien kanssa kuusi vuotta. Siitä alkoi osmanien valtakunnan hidas alamäki. Venäjä tunkeutui turkkilaisten hallitsemille ja osittain asuttamille alueille Balkanilla ja Kaukasuksella.
Tästä jäi tietenkin skismaa valtakuntien välille. Venäjä on toisaalta pitänyt turkkilaisia hyvänä puskurina eurooppalaisten laajentumishalua vastaan. ”Olemme halunneet turkkilaisen hallinnon jatkuvan Euroopassa, koska tämä meidän ylemmyytemme huomioon ottava hallinto sopii meille paremmin kuin mikä tahansa muu, joka olisi voitu perustaa sen rauniolle”, kirjoitti Venäjän ulkoministeri Karl Nesselrode vuonna 1830.
Vielä eilen Turkki ja Venäjä olivat varsin läheisiä liittolaisia. Tämä ehkä osittain johtui siitä, että kummankin johtaja pitää itseään
ylivoimaisena, molemmat pitävät demokratiaa jokseenkin turhana ja oppositiota melkein rikollisena. Mutta tavallisten kansalaisten tasolla maiden välinen liitto ei ole herättänyt innostusta.
Venäläiskoneen alasampuminen sai sen vuoksi aikaan yleistä riemua Turkin sosiaalisessa mediassa ja osittain myös hallituspuolue AKP:n lehdistössä. Tärkeimpiin hallituslehtiin kuuluva Yeni Şafak otsikoi erään kommenttinsa ”Ammu ja unohda: Ne jotka voivat hyökätä suurvallan kimppuun, voivat hyökätä kenen tahansa kimppuun”. Sabah-lehti taas otsikoi: ”Turkki antoi Putinille oppitunnin”.
AKP-laisten into liittyy osittain hallituksen Syyria-politiikkaan. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan ja hänen miehensä ovat viime vuosina selvästi islamilaistaneet Turkkia ja he ovat tunteneet jonkinasteista sympatiaa Isis-liikettä kohtaan. Turkin tiedustelupalvelu MIT on salassa toimittanut aseita Syyrian aseellisille islamistiryhmille, mutta ei ole varmaa, onko Isis kuulunut niiden saajiin. Al-Qaidan jäsen al-Nusra on ainakin kuulunut. Islamistiryhmissähän on valinnan varaa.
Turkin hallitus on halunnut eteläisiksi naapureikseen pikemminkin islamisteja kuin kurdeja. Kun Isis viime vuonna yritti Koillis-Syyriassa häätää kurdeja muun muassa Kobanen rajakaupungin ympäriltä, Turkin kurdeja osallistui kaupungin puolustukseen. Turkin viranomaiset yrittivät estää kurdien apua.
Turkissa pelätään, että kurdien itsehallinto Syyriassa tarttuisi Turkin puolelle. Siellä pyrkimystä itsehallintoon pidetään maanpetoksellisena toimintana. Paine Turkin yhtenäisyyden säilyttämiseksi on kasvanut viime aikoina.
Liittymistään Yhdysvaltain johdolla muodostettuun Isisin vastaiseen rintamaan Turkki venytti niin pitkään kuin mahdollista. Tilanne on ollut AKP:lle hankala, kun nimenomaan kurdit ovat olleet etulinjassa Isisiä vastaan.
Turkin kaakkoisrajan toisella puolella kaksi kurdialuetta on yhdistynyt Rojava-maakunnaksi, jossa on siirrytty länsimaisittainkin katsoen edistyneeseen demokratiaan. Se perustuu amerikkalaisen sosialistisen ekofilosofin Murray Bookchinin ajatuksiin alhaalta ylöspäin lähtevästä itsehallinnosta ja ekologisesta päätöksenteosta.
PKK:n johtaja Abdullah Öcalan sai vankilassa Bookchinin kirjoja ja ryhtyi muokkaamaan niistä käytännön poliittista ohjelmaa. Keskeisiä periaatteita ovat kansallisvaltion purkaminen, naisten ja miesten tasa-arvo, paikalliset päätökset ja vaihtotalous. Tuntuisi siltä, että ”uusi vihreä Öcalan” vaikuttaisi vasemmisto- ja kurdipuolue HDP:n politiikkaan enemmän kuin PKK:hon, joka ehkä toimii vielä ”vanhan Öcalanin” periaatteiden mukaan.
Tästä Erdoğan tuskin välittää paljoakaan – hänen mallinsahan on täysin vastakkainen. Mutta hän pelkää Syyrian ja Turkin kurdien yhteisrintamaa ja sekulaarista menoa. Kurditkin ovat enimmäkseen sunnimuslimeja, mutta AKP-laisten mielestä ilmeisesti eivät tarpeeksi palavia uskossaan.
Suurin piirtein rajan keskivaiheilla Eufratjoki virtaa Turkista Syyriaan. Tähän päättyy Rojava ja sadan kilometrin päässä siitä länteen alkaa toinen Syyrian kurdien asuttama alue Afrin.
Tämä Jarabulusin ja Azazin välinen tie on Turkin haukansilmän alla. Tällä hetkellä se on lähinnä Isisin hallussa, mutta epäillään Syyrian kurdien tavoittelevan tätä tietä alueittensa yhdistämiseksi. Sitä Turkki ei salli.
Turkkihan on vuosia katsonut oikeudekseen lentää Irakin ilmatilassa iskeäkseen PKK:n joukkoihin ja on mahdollista, että Turkki jossain vaiheessa osallistuu myös taisteluihin Jarabulusin ja Azazin välisen tien valvonnasta.