Viimeinen sana
– Ratkaisu on ainoa mahdollinen.
Näin Kreikan kolmannesta tukipaketista sanoi perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho Ylen kello 17 uutisissa viime viikon torstaina. Kreikan tukipaketteja tähän asti vastustaneet perussuomalaiset hyväksyivät nyt uuden tukipaketin suuressa valiokunnassa ”hammasta purren”.
Suomalaiset puolueet voi ryhmitellä monin tavoin. Yksi on jako niihin, jotka edustavat muutosta ja niihin, jotka edustavat pysyvyyttä. Jälkimmäisiin kuuluvat entiset perinteiset kolme suurta ja RKP, muutospuolueita ovat vasemmistoliitto, vihreät ja perussuomalaiset.
Paras tapa hillitä liiallista muutosintoilua on panna puolue kantamaan hallitusvastuuta.
Presidentti Urho Kekkonen keksi 1960-luvulla, että paras tapa hillitä liiallista muutosintoilua on panna puolue kantamaan hallitusvastuuta. Taktiikka toimi. Vuosikymmenien ajan kaikki suomalaiset puolueet olivat käytännössä demareita hieman toisistaan poikkeavin sävyin. SMP pullikoi vastaan, kunnes hallitusvastuu normalisoi senkin.
Tämä tuntuu nyt puoluelehden liturgialta, mutta ei ole sitä. Viime hallituksessa vasemmistoliitto ja vihreät sentään vetivät omaa linjaa ja torjuivat kokoomuslaista politiikkaa. Perussuomalaiset kuohittiin jo hallitusneuvotteluissa.
Hallitusvastuun lisäksi toinen keino on vastaan sanomaton argumentti: näin on pakko tehdä, koska se on ainoa vaihtoehto.
1990-luvulla ainoa vaihtoehto oli tehdä leikkauksia hyvinvointiyhteiskuntaan, koska se oli ainoa keino pelastaa hyvinvointiyhteiskunta. Nyt ainoa vaihtoehto on tehdä pääosin muita kuin Kreikkaa tukevia Kreikka-tukipaketteja, vaikkei kukaan usko niihin. Mutta kun on pakko.
Kysykää vaikka Sampo Terholta.
Kun on pakko tehdä vain yksi vaihtoehto, niin yhtä hyvin – ja itse asiassa paremminkin – sen toteuttaisivat virkamiehet. Heidän ei tarvitsisi huolehtia kannatuksestaan seuraavissa vaaleissa, vaan asiat sujuisivat tyyliin halki, poikki ja pinoon.
Demokratialle ainoa vaihtoehto on ongelmallista. Varsinkin muutospuolueet profiloituvat vaaleissa – no, muutoksella, mutta vaalien jälkeen on pakko hyväksyä se, mikä on pakko. Myös vasemmistoliitto ja vihreät hyväksyivät monia asioita, joita todellisuudessa vastustivat.
Kansa vastaa kaikkoamalla politiikasta. Päivi Uljas on tutkimuksissaan osoittanut, että poliittinen kamppailu hyvinvointivaltion rakentamisesta alkoi jo 1950-luvulla ja jatkui koko 1960-luvun. Eduskuntavaaleissa 1962–1970 äänestysprosentit olivat 85:stä 82:een.
Pahamaineisella ja ”ylipolitisoituneella” 1970-luvulla tehtiin edelleen voimakasta politiikkaa ja käytiin tiukkaa kamppailua yhteiskunnan suunnasta. Silloin äänestysprosentti jäi kerran niukasti alle 80:n, mutta oli vuoteen 1983 yleensä yli 81:n.
Pakko ainoana vaihtoehtona tuli poliittiseksi argumentiksi 1990-luvulla, ja kun on vain ainoa vaihtoehto, niin miksi äänestää? Vuonna 1999 pudottiin alle 69 prosentin, kunnes perussuomalaisten nousu vuonna 2011 nosti äänestysvilkkauden 70,5:een.
Se voi jäädä korkeimmaksi pitkään aikaan. Millä enää vakuutat, että kyllä äänestämällä voi vaikuttaa, kun entisestä räyhäoppositiosta tulee kahdessa kuukaudessa valtaa kiehnäävä puudeli?
Tässä kirjoituksessa ei nyt käsitellä sitä, että euro on saavuttanut varsinaisen päämääränsä, joka oli vaihtoehtojen poistaminen politiikasta eurooppalaisella tasolla.