Painu helvettiin! Painu pelle hiiteen! Painu tiehesi ja pysy poissa! Painu jätkä vittuun! Painu suolle! Painu niin kauas kuin pippuri kasvaa! Painu huitsin Nevadaan! Painu Iitin Kuuksoon!
Suomalaiset passittavat keljut tyypit luontokohteisiin, etäisiin ja huonomaineisiin paikkoihin tai sitten myyttisiin loukkoihin, joita kuvaavat erilaiset voimasanat. Lievissä tapauksissa määränpäätä ei täsmennetä, vaan annetaan vain lähtöpassit. Four Catsin bravuuriksi nousi Painu pois Jack!
Vastustaja saatetaan lähettää myös Timbuktuun, mutta ukaasissa on kirjallinen sivumaku. Moni onkin oppinut Timbuktun Aku Ankasta ja Ankkalinnan tienviitasta: Timbuktu 346 787 km.
Sanaspesialisti Elina Heikkilän mukaan helsinki on tosiaankin pehmennetty versio helvetistä.
Möhlivän Akun perinteisiä pakopaikkoja ovat Timbuktu ja Kaukastania, mutta onpa hän paennut joskus myös Taka-Hikiän kirkonkylään. Kaukastania on tietysti kaukana ja Taka-Hikiä vielä huvittavan Hikiän takana, siellä missä etelästä katsoen on Oitti ja pohjoisesta katsoen Riihimäki.
Timbuktun mainetta äärikolkkana ruokki se historiallinen tosiseikka, että eurooppalaisten oli moskeijoiden ja muslimipyhimysten kaupunkiin lähes mahdoton päästä.
Uroteko onnistui vuonna 1828, jolloin ranskalainen René Caillié laahusti portista sisään, mutta myös hinta oli kova: tutkimusmatkailija oli opiskellut kieliä ja tapoja Pohjois-Afrikan maurien parissa, naamioitunut islaminuskoiseksi oppineeksi, vaeltanut rahattomana ja aseettomana halki Saharan ja virunut kuukausia puolikuolleena. Kaikkiaan operaatioon hupeni kuusitoista vuotta.
Saharan laidalla kohoava Timbuktu ja Kuolemanlaaksosta kuulu Nevada ovat paitsi kaukaisia myös poikkeuksellisen kuivia ja kuumia paikkoja. Vaikea on silti ymmärtää, mistä suomalaiset ovat keksineet Nevadan. Huitsissa on vähemmän ihmettelemistä, sillä huitsi ja huithelvetti ovat selvästi synonyymeja.
Iitin Kuukso on taas pieni kylä Pietarin radan ja Salpausselän eteläpuolella, Kausalan ja Korian välimailla. Timbuktuun ja Nevadaan Kuukson yhdistää maisema: aavat ja kuivat peltoaukeat eivät ole sitä tuhansien järvien Suomea, jota Iitin idyllinen kirkonkylä niin sulokkaasti edustaa.
Meneminen korvaa välillä painumisen. Mene järveen! Mene kuuseen! Mene hevonkuuseen! Mene hevonperseeseen! Mene hevonvittuun! Sääliksi käy hevosta, viisasta ja uskollista juhtaa, joka on ruokottomuuksiin suotta sekoitettu.
Lapsuuden kodissani hoettiin Jääskeä. Jos toivoin tolkuttomia tai halusin mahdottomia, äiti kuittasi mankumiseni tokaisemalla: Mää Jääskeen!
Äiti kasvoi parin kilometrin päässä Jääsken rajasta, joten oli luonnollista, että pitäjän nimi hänen puheissaan eli. Mutta oliko kyseessä laajempikin perinne?
Tein Facebookin karjalaisryhmissä asiasta kyselyn ja sain roppakaupalla vastauksia, jotka olivat kuin äitini suusta lähtöisin: Mää Jääskeen! Mää Jääskee, Pahaoja Miko luo! Mää Jääskee ja mäkätä männessäis!
Monet vastaajista muistivat paikallistarinan, jonka mukaan kehotus johtui siitä, että 1900-luvun alussa oli muotia hukuttautua Imatrankoskeen. Kun pietarilaiset tulivat Imatralle lomailemaan, heiltä vaadittiin takeeksi paluulippu, sillä mitään itsemurhamatkailua valtion rautatiet ei halunnut harjoittaa.
Varotoimista huolimatta ruumiita tuli ja Vuoksen varren asukkaat niitä rantavesistään löysivät. Hautaaminen oli kuitenkin kallista, joten ruumiit tuupattiin takaisin jokeen ja huudettiin perään: Mää Jääskeen!
Useimmissa tarinaversioissa tuuppaajia ei yksilöidä, mutta joissakin mainitaan Ruokolahden nimismies. Jääskeen hukkuneet joka tapauksessa päätyivät ja Punamäen hautausmaalla he – kuulemma – pitkässä rivissä lepäsivät.
Jääski ei ollut karjalaisten ainut passituspaikka. Mää Hämmeeseen, äiti toisinaan töksäytti, ja Facebook-vastaajat mainitsivat myös Vuoksen, Aunuksen, Systerpekin, Mäkelän ja siitä päivitetyn espoolaisen Mäkkylän. Katinhännän tienoilla asuvaa naishenkilöä oli lähetelty juuri katinhäntään.
”Meillä Rovaniemellä oli sanonta mee Helsinkiin siitä, kun se samanalkuinen sana oli kirosana. Sitä ei sanottu niinkuin se on”, muuan mieshenkilö kirjoitti ja nosti esiin kaupungin, josta uusimmassa Kielikellossa on kokonainen artikkeli.
Sanaspesialisti Elina Heikkilän mukaan helsinki on tosiaankin pehmennetty versio helvetistä. Lappajärvellä ihmisiä toivotettiin helsingin kuuseen ja Utajärvellä helsingin kattilaan. ”Älä helsinkis pam mum parhama kirkkaattian (kirkkohuiviani) joka pääv päähäs”, Mynämäellä motkotettiin.
Christfrid Gananderin sanakirja tunsi jo 1780-luvulla ilmauksen ”mene helsinkiin”, mikä tuntuu turhankin erikoiselta, sillä pieni ja unelias Helsingfors ei vielä moneen vuoteen pääkaupunkina paistatellut.
Kielikellon sinänsä hauskasta artikkelista jää sellainen kuva, että koko passitustraditio koskee vain Helsinkiä, joka muistuttaa äänteellisesti helvettiä niin kuin ”Perkiön asemalta saatavat junalaudat” muistuttavat tuttuja manauksia.
Näin yksinkertainen systeemi ei voi olla. Jääski, Häme, Vuoksi, Aunus, Systerbäck eli Siestarjoki tai Mäkelä eivät yhdisty kirouksiin, vaan paremminkin ne tuovat mieleen loitsut, joita luettiin lapsia vihdottaessa: ”Mäne yskä Yrjölään, Yrjölästä Pirilään, Pirilästä Sunilaan! Pois yskä miun pojastain!”
Oman lapsuuteni maagista tunnelmaa vahvisti saunaloitsu: ”Syö russaa, ruumenii, pehkui, pellon olkii, pysy tyttö kotona, älä mäne kyllään!” Meidän loitsussamme naapuria ei mainittu nimeltä, mutta kyräilevä suhtautuminen ”noihin toisiin” oli päivänselvää.
Facebook-kysely osoitti, että paikannimistä ehdottomasti suosituin oli Jääski, joka tunnettiin paitsi Vuoksenlaaksossa ja Kannaksella myös Suojärvellä Laatokan koillispuolella. Alun perin passituskohteina olivat kuitenkin epäilyttävät naapurit, kuten rajantakainen Aunus ja vuonna 1864 Suomesta Pietarin kuvernementtiin siirretty Siestarjoki.
”Mäkätä männessäis”, Jääsken lisäkaneetti, rinnasti lasten märinän ja lampaiden mäkätyksen. Vähän tieteellisemmin ajatellen kyseessä oli morsiamen neuvokkivirsiä parodioiva perinne, johon kuului sellaistakin eksistentialistista hölynpölyä kuin ”Mää männessäis, tuo tullessais, uo ollessais. Männessäis määt, tullessais tuot, ollessais uot.”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.