Bluesin kuningas B. B. King on kuollut, mutta rockin ruhtinas Elvis Presley saattaa olla yhä elossa. Jos oletus pitää paikkansa, tänä keväänä hän on juhlinut 80-vuotispäiviään Gracelandin kartanon suljetussa yläkerrassa.
Samaa ikäluokkaa musiikin giganttien kanssa edustavat Marilyn Monroe, nyt 88-vuotias, ja James Dean, nyt 84-vuotias, mutta he kuolivat ajoissa ja nikottelematta pois, kuten amerikkalaiseen tähtikulttiin kuuluu. Toisen kuolema on toisen leipä, ja erityisen leveää leipää tuo idolin varhainen kuolema.
Marilyn syntyi Rudolph Valentinon kuolinvuonna, joten traagisen tähteyden viestikapula siirtyi tavallaan superrakastajalta jumalaiselle seksisymbolille. Edeltäjistään Marilyn arvosti kuitenkin eniten hunajaisen vaaleaa Jean Harlowia, joka oli kuollessaan 26-vuotias, kun taas Valentino ehti 31vuoden ikään.
Toisen kuolema on toisen leipä, ja erityisen leveää leipää tuo idolin varhainen kuolema.
En ole Elviksestä koskaan pitänyt, mutta lukioaikoina bongaamani poikaystävä ihaili hänen musiikkiaan ja ulkonäköään, vaikka minun mielestäni tämä lantionvatkaaja oli kuin rasvainen posliininukke.
Solidaarisuudesta poikaystävää kohtaan soitin silti pienellä radionauhurilla Elvis-kasetteja, mikä sai äitini taivastelemaan nykynuorison makua. Matematiikkalinjan leuhkana oppilaana heitin lonkalta, että kuulepas, äiti, sinulla ja Elviksellä on ainoastaan viisi vuotta ikäeroa.
Eppu Normaalin laskutaito ei ollut samaa luokkaa: ”Elviksen kuolema/ Elviksen kuolema/ Elviksen kuolema/ ei mua liikuta/ Mää synnyin ’59/ ja Elvis aikaan isoisän/ ja aikaan Beatleksien/ mä vielä edes masturboinut en.”
Tosikon näkökulmasta Elvis (s. 1935) kuului 1950-luvun nuorisoihanteisiin eikä Martti Syrjän (s. 1959) taiteilijaukin tai karjakauppiasvaarin ikätovereihin, mutta nälväisy kertoo siitä, miten vaikea suomalaista Elvis-kuumetta on ajoittaa.
Periaatteessa äiti olisi voinut Elviksen tahdissa hytkyä, kuten hänelle kärkevästi huomautin, mutta rockin ruhtinas tunki kansamme tietoisuuteen vasta vuonna 1956 tai 1957, jolloin äidillä oli jo kaksi lasta, viisi lehmää ja ainoana aparaattinaan radio, jossa tunnelmoi kiteeläinen undergroundyhtye Metro-tytöt.
Kun Elvis putosi minun ja minun äitini väliin, fanit syntyivät, näin luulen, joskus talvisodan jälkeen. Elvis-kuume meni kuitenkin nopeasti ohitse enkä tiedä ketään, joka olisi miestä oikeaan aikaan oikeasti palvonut.
Meidän tyttölyseomme kuolemaa halveksivat etujoukot kiskoivat jo vuonna 1964 niskaansa Beatles-paidat, ja 1970-luvun alussa jokainen itseään kunnioittava lukiolainen ihaili Tasavallan Presidenttiä, Wigwamia ja Suomen Talvisotaa, jonka ainoalla albumilla M. A. Numminen ja Rauli Badding Somerjoki höykyttivät porvareita.
Poikaystäväni Elvis-intoilu on nähtävä tätä taustaa vasten: se oli maalaisnuorukaisen anakronistinen teko ja retrohenkinen vastalause taiderockille ja kaupungilta haiskahtavalle vasemmistoliikkeelle.
Nuorisoa ei ennen 1950-lukua varsinaisesti tunnettu, mutta Elvis nousi nuorisomusiikin, nuorisokapinan ja nuorisomuodin keulakuvaksi. Elviksen tärkein ominaisuus oli nuoruus, joten hänen vanhenemistaan ja turpoamistaan pidettiin loukkauksena tai suoranaisena petoksena.
Keskiluokkaista sopuilua ei liioin hyvällä katsottu. Armeijan jälkeen kapinallisuus alkoi Elviksestä karista ja miehestä kuoriutui etelän punaniska, joka luki Raamattua ja rakasti yli kaiken äitiä, mautonta kimallusta ja teddykarhuja. Musiikin taso laski ja elokuvat olivat järjestään surkeita.
Näytti selvältä, että edessä olisi yhä jyrkempi alamäki ja luisuminen kohti syrjäisiä paikkakuntia ja vähäpätöisiä estradeja. Artistin varhainen kuolema pani kassavirtoihin perinteisesti vauhtia, mutta Elvis alkoi olla kuolijaksikin yli-ikäinen.
Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, ja niin Elvis, paksu pilleristi, lavasti 16. päivänä elokuuta 1977 oman kuolemansa. En muista, ihme kyllä, mitä mieltä poikaystäväni tragediasta oli, mutta näin jälkeenpäin ajatellen hän kuului niihin suomalaisiin, joiden oli Amerikan sensaatiouutisia, kuten kuukävelyä, ylipäätään vaikea uskoa.
En piittaa paljonkaan siitä, mitä Elvikselle tapahtui, mutta musiikkitoimittaja Hannu Nybergin surrealistinen tutkielma Elvis elää? (2003) tuotti myös uudelleen luettuna riehakasta riemua. Kiitoksena näistä kutkuttavista hetkistä päätin suhtautua todisteluketjuun ilman ivaa ja ylenkatsetta.
Vakuuttavin argumentti Elviksen kuolemanjälkeisestä elämästä on Mike Josephin ottama valokuva. Joseph, tavallinen tallaaja, vieraili tammikuussa 1978 perheensä kanssa Gracelandissa ja näpsi sieltä ja täältä kuvia. Vuosia myöhemmin hän otti kuvansa taas esiin ja huomasi, että uima-altaan takana, kapeassa ikkunassa, istui elokuussa 1977 kuollut Elvis.
Suttuisen kuvan voi googlata netistä, joten ei siitä sen enempää. Lähipiirin salailu sai kuitenkin sellaiset mittasuhteet, että kuolinpaikasta, kuolinajasta, kuolinsyystä, kuolinasusta ja muista yksityiskohdista on olemassa kymmeniä variaatioita.
Ilta-Sanomien mukaan Elvis menehtyi baptistisairaalan teho-osastolla, mutta moni kyynikko uskoo vessaan, jossa Elvis plarasi housut kintuissa kovaa pornoa.
Kun ensihoitajat raahasivat – elävää tai kuollutta – Elvistä ambulanssiin, he eivät tunnistaneet Gracelandin isäntää ja yhtä maailman kuvatuimmista tähdistä.
Hautajaisissa palsamoitu ruumis asetettiin esille, mutta rappeutuneen ahmatin sijasta arkussa makasi 60 kiloa hoikempi nuorukainen. Nenä oli hassun nykerö, hiusraja kuin viivoittimella vedetty ja, hupsista, toinen pulisonki putosi kesken kaiken leualle. Valmista kamaa Madame Tussaudin vahakabinettiin, häkeltynyt saattoväki mutisi.
Vaikka ruumiin kuvaaminen oli ehdottomasti kielletty, kieltoa onnistuttiin rikkomaan. Kuolema pukee häntä, Robert Zemeckis totesi mustassa komediassaan, ja samaa voi sanoa Elviksestä, jonka kohuttu arkkukuva on luonnollisesti netissä.
Suomessa Elvistä ei ole minkäänlaisessa olomuodossa nähty, mutta Amerikassa tuhannet ihmiset ovat hänet post mortem kohdanneet. Elviksen koti tuntuu olevan edelleen Gracelandissa, talon suljetussa yläkerrassa, missä rockin harmaa ruhtinas kai villasukissa ja Reino-tohveleissa hiljakseen tassuttaa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.