Viimeinen sana
Yhdysvaltain johtaman liittouman hyökkäyksestä Irakiin tulee maaliskuussa kuluneeksi jo 12 vuotta. Se sota on monilta unohtunut, koska uudet kriisit vievät huomion. Irakissa painajainen kuitenkin jatkuu. Siviiliuhreja dokumentoivan Iraq Body Count -projektin mukaan maan väkivaltaisuuksissa oli tiistaihin mennessä kuollut 134 984–152 404 siviiliä. Tiistai 3. helmikuuta oli verinen päivä: 158 kuollutta, joista 137 teloitettiin Fallujan kaupungissa.
Viimeistä virallistakaan sanaa sodasta ei ole vielä sanottu. Yhdysvaltain senaatti julkisti joulukuussa 525-sivuisen sensuroidun tiivistelmän tiedusteluvaliokunnan sisäisestä yli 6 000-sivuisesta raportista, joka dokumentoi George W. Bushin hallinnon hyväksymää kidutusohjelmaa, mutta hälventää vastuuta alemmalle tasolle.
Yhdysvaltain lähin liittolainen Britannia ei ole pessyt omaa pyykkiään edes sen vertaa. Pääministeri Gordon Brown tilasi tutkimusraportin maansa tiestä sotaan vuonna 2009, mutta lordi John Chilcotin johtaman hankkeen julkaiseminen on viimeisimpien tietojen mukaan lykätty toukokuun parlamenttivaalien yli. Julkaisemista hidastaa kiista siitä, missä määrin Chilcot saa julkistaa muistiinpanoja Bushin ja pääministeri Tony Blairin käymistä pitkistä keskusteluista.
Vastauksia odotellessa brittilehdet ovat tehneet omia tutkimuksiaan. The Independentin tammikuun lopussa julkaiseman jutun mukaan yksi kulminaatiopiste matkalla sotaan oli 19. marraskuuta vuonna 2002. Bushin puudeliksi kutsuttu Blair järjesti silloin virka-asunnossaan tapaamisen, jossa hän kysyi kuudelta johtavalta Lähi-idän tuntijalta, kuinka paha sodasta tulee. Siis ei sitä, tuleeko siitä paha, vaan kuinka paha.
Independentille puhuneet kuusi asiantuntijaa antoivat jälkeenpäin ajatellen Blairille yllättävänkin realistisen kuvan siitä, millaista aikapommia hän ja Bush ovat asettamassa. Kaksikko nimittäin odotti helppoa ja nopeaa kampanjaa, josta irakilaiset ovat kiitollisia vapauttajilleen. Ensimmäisenä tilaisuudessa puhunut tohtori Toby Dodge tyrmäsi heti kuvitelman: irakilaiset tulevat ensin taistelemaan miehittäjiä vastaan ja sen jälkeen on vuorossa raaka sisällissota.
Cambridgen yliopiston professori George Joffe yritti selittää Blairille Irakin valtarakenteita, mutta turhautui, kun tätä kiinnosti ainoastaan se, että Saddam Hussein ”on paha.”
Asiantuntijat oli evästetty etukäteen. Blairia ei kannata pyytää pidättäytymään hyökkäyksestä, koska hän oli jo tehnyt päätöksensä. Se mihin vielä oli mahdollista vaikuttaa, oli sodan jälkihoito. Siitä Blairilla ei ollut mitään mielipidettä, koska hän oletti amerikkalaisten hoitavan homman. Amerikkalaisilla taas ei ollut mitään suunnitelmaa.
Ja nyt tullaan siihen, minkä ”tämän” olisi ehkä voinut estää marraskuussa 2002. Saddam Husseinin hallinnon kaatumisen jälkeen uudet amerikkalaiset vallanpitäjät erottivat Irakin armeijan johdon ja kaikki hallitsevaan Baath-puolueeseen kuuluneet armeijan ja valtion johtopaikoilta.
Samalla he – taas kerran – avasivat portit jihadistien nousulle. Professori Joffen mukaan Lähi-itää terrorisoiva Isis on suoraa seurausta Yhdysvaltain ja Britannian hyökkäyksestä. Sitä edeltäneen islamistisen terrorismin ykkösnyrkin al Qaidan ne loivat aseistaessaan Afganistanin neuvostomiehitystä vastaan taistelevia kapinallisia.
Isis on Boko Haramin ohella murhanhimoisin rosvokopla sitten Adolf Hitlerin päivien. Tämän vuoden puolella se on katkaissut kaulan kahdelta japanilaiselta vangilta, polttanut yhden jordanialaisen lentäjän elävältä sekä tappanut homoseksuaaleja pudottamalla heidät korkean rakennuksen päältä maahan.
Läntisellä arvoyhteisöllä on hienoja periaatteita ja käytäntöjä. Sen uskottavuus myös muiden kulttuurien silmissä paranisi, jos joskus otettaisiin omatkin rosvot kiinni. Bush ja Blair kuitenkin välttyvät Haagilta.