Työnjako tukahduttaa lahjakkuuden
Kirjailija on Marxin mukaan tuottava työläinen rikastuttaessaan kirjakauppiasta, joka pyörittää hänen kirjoituksiaan julkaisevaa kustantamoa tai kirjailijan ollessa jonkun kapitalistin palkkatyöläinen.
Vuonna 1863 Marx toteaa Lisäarvoteorioissaan, että leipzigiläinen kirjailijaproletaari, joka tehtailee kirjoja (esimerkiksi taloustieteen käsikirjoja) kirjakauppiaansa valvonnassa, on tuottava työläinen. Hänen tuotantonsa on alusta asti alistettu pääomalle ja on olemassa vain sen arvonlisäyksen takia.
Esimerkiksi näyttelijä tai jopa klovni on tuottava työläinen, jos hän työskentelee kapitalistin (yrittäjän) palveluksessa ja luovuttaa hänelle enemmän työtä kuin saa palkkana häneltä takaisin.
Paikkaräätäli, joka tulee kapitalistin kotiin paikkaamaan kapitalistin housut, on tuottamaton työläinen, koska tuottaa kapitalistille vain käyttöarvoa, mutta ei vaihtoarvoa.
Myöskään prostituoidun palvelus ei tuota rahaa, ellei välissä ole rahastajana sutenööri, parittaja, joka nappaa välistä lisäarvon.
Laulajatar, joka myy laulunsa itsenäisesti ilman manageria, on tuottamaton työläinen. Mutta jos saman laulajattaren pestaa palvelukseensa yrittäjä, joka panee hänet laulamaan kääriäkseen siitä rahaa, niin hän on tuottava työläinen, koska tuottaa pääomaa.
Saksalaisessa ideologiassa 1845-47 Marx maalaili Engelsin kanssa, että taiteellisen lahjakkuuden yksipuolinen keskittyminen joillekin yksilöille ja lahjakkuuden tukahduttaminen laajoissa ihmisjoukoissa on seurausta työnjaosta.
Kommunistisesti organisoidussa yhteiskunnassa katoaa työnjaosta johtuva taiteilijan alistaminen paikalliselle ja kansalliselle rajoittuneisuudelle. Silloin yksilöä ei enää aidata johonkin tiettyyn taiteenlajiin niin, että hän olisi yksinomaan maalari, kuvanveistäjä tai kirjailija. Ei ole maalareita vaan parhaimmillaan ihmisiä, jotka muun ohessa myös maalaavat.
Marxille persikan maisteleminen tai jousikvarteton kuunteleminen on itsensä toteuttamista siinä missä patojen rakentaminen tai vaateripustimen sorvaaminen.
Taide talousteorioissa osa 3
Terry Eagleton toteaa esseessään Marx ja vapaus, että Karl Marxin (1818–83) etiikkaa voi kutsua estetiikaksi, koska estetiikka on inhimillisen toiminnan muoto, jota ei tarvitse perustella taloudellisella hyödyllä. Se tarjoaa omat päämääränsä, perusteensa ja kriteerinsä.
Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa vuodelta 1844 Marx kutsuu kansantaloustiedettä kieltäymyksen, puutteenalaisuuden ja säästämisen tieteeksi:
”Mitä vähemmän syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, miekkailet, sitä enemmän säästät, sitä suuremmaksi kasvaa sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa: pääomasi.”
Sosialismi merkitsi Marxille käytännöllistä toimintaa sellaisten olosuhteiden toteuttamiseksi, jolloin mahdollisimman monet voisivat tehdä jotakin taiteen kaltaista. Olemme vapaita silloin, kun tuotamme taiteilijoiden tavoin fyysisistä ja taloudellisista välttämättömyyksistä riippumatta.
”Gothan ohjelman arvostelussa” vuonna 1875 Marx maalaili, että sen jälkeen kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, siitä tulee ensimmäinen elämäntarve. Yksilöiden kaikinpuolisen kehityksen kanssa kasvavat tuotantovoimat ja kaikki yhteiskunnallisen rikkauden lähteet pulppuavat täydellä voimallaan. Silloin yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan. Vapaus ei ole enää heiveröistä unelmointia henkilökohtaisesta rikastumisesta vaan todellista omien kykyjen kehittämistä. Silloin ihminen on muutakin kuin uupumaton tuottaja.
Marxin mukaan kamppailu tuotantovälineiden omistuksesta määrää historian kulun. Kaikki muut kulttuuri-ilmiöt, kuten uskonto, taide, runous ja erilaiset ideologiat ovat vain tämän kamppailun sivutuotteita. Aineellinen kehitys on kaiken ydin ja muu on vain ideologista ylärakennelmaa. Historian kulkua eivät määrää aatteet vaan aineelliset tekijät.
Työntekijät koneiden osana
Tuotannon koneellistaminen ja automatisointi olisi mahtavin väline yhteiskunnallisen työajan lyhentämiseksi. Mutta kapitalismissa siitä tuleekin pettämätön keino muuttaa työläisen ja hänen perheensä koko elämä pääoman käytettävissä olevaksi työajaksi pääoman arvonlisäämistä varten.
Aristoteles (384–322 eKr.) jo unelmoi, että jokainen työkalu voisi tehdä tehtävänsä käskystä tai itse arvaten, niin kuin Daidaloksen taideteokset liikkuivat itsestään tai Hefaistoksen kolmijalat menivät omasta aloitteestaan pyhään työhön. Jos samalla tavoin sukkulat itsestään kutoisivat, niin työnjohtaja ei tarvitsisi apulaisia eikä herra orjia.
Kreikkalainen runoilija Antipatros oli filosofi Ciceron (106–43 eKr.) aikalainen. Hän tervehti kaikkien tuottavien koneiden alkumuotoa, viljan jauhamista varten kehitettyä vesimyllyä orjattarien vapauttajana ja kultaisen ajan tuojana:
”Levätä käden, oi myllärittäret, sulosti uinuen suokaa;
Turhaan ennustaa aamua kukko nyt saa!
Käskenyt tyttöjen työn luonnotarten Deeo on tehdä;
Hyrrissä hyppien nää toimessaan touhuaa
Kevythelmoina; rattaan akselit, puolat jo kierivät kilvan
Kun kiven painavan nuo pyörimähän pakottaa
Elämää isien eläkäämme, toimetta riemuiten niistä
Lahjoista, suosio mit´ jumalattaren meille nyt suo.”
Marx huokaa Pääoman 1. osassa: Pakanat, niin pakanat! He eivät ymmärtäneet mitään kansantaloustieteestä eivätkä kristinuskosta. Pakanat eivät ymmärtäneet sitä, että kone on varmin keino työpäivän pidentämiseen, koska koneiden avulla työntekijöistä tehdään koneiden osia. Kreikkalaiset tosin puolustelivat toisen orjuutta, mutta vain keinona, että toinen voisi saavuttaa täydellisen inhimillisen kehityksen:
”Mutta joukkojen orjuuden saarnaamiseen, jotta joistakuista raaoista ja puolisivistyneistä nousukkaista tulisi erinomaisia kehrääjiä, suuria makkaratehtailijoita ja vaikutusvaltaisia kenkämusteen tukkukauppiaita, siihen heiltä puuttui erityistä kristillistä tunnetta.”
Vieraantuneisuus kritiikin lähtökohtana
Jos asiat olisivat edenneet historiassa ihmisystävälliseen suuntaan, vesimyllyn kehittelemisen jälkeen ei olisi tarvittu poliittisen taloustieteen kritiikkiä. Kritiikki olisi tarpeetonta, mikäli uusia teknologisia keksintöjä olisi käytetty ihmisten raatamisen vähentämiseksi. Kävikin juuri päinvastoin.
Marxin kulttuuriteorian lähtökohtana on hänen Hegeliltä omaksumansa vieraantuneisuus-käsite. Myös Feuerbachin uskontokritiikin Marx yhdisti yhteiskunnan rakenteeseen. Hän piti uskontoa yrityksenä, jolla koetettiin estää ihmisiä täysin tajuamasta vieraantuneisuuttaan maailmassa ja maailmasta.
Uskonto oli ”oopiumia kansalle” tai pikemminkin kansan oopiumia, koska se loihti kansan eteen kuvan ihmiskunnan ongelmien tulevasta ratkaisusta ja esti heitä yrittämästä parantaa osaansa tässä ainutkertaisessa elämässä. Uskonnosta oli porvarillisessa yhteiskunnassa tullut yksilön asia monien muiden yksityisten etujen joukossa ja se sopi parhaiten myös valtiolle.
Näin protestanttis-kalvinistinen porvaristo kuohi myös uskonnolta sen ihmisiä yhdistävän yhteishengen ja joukkovoiman asettamalla yksilön yksin synteineen, murheineen ja puutteineen Suuren ja Mahtavan Jumalan kasvojen eteen.
Valtio ja uskonto yhteenkuuluvuuden korvikkeina
Uskonnon kritiikki johdatteli Marxin arvostelemaan yhteiskunnan sosiaalisia ja poliittisia oloja. Sama vieraantuneisuus, jota uskonto yrittää lievittää, ilmenee myös talouselämässä. Mitä uutterammin ihminen työskentelee, sitä suuremmaksi kasvaa hänen tuottamiensa hyödykkeiden määrä. Samalla hän itse kuitenkin jatkuvasti köyhtyy ja tuntee vieraantuneisuutensa yhä kipeämmin.
Kun Feuerbachin uskontokritiikin käänsi koko yhteiskuntaa käsittäväksi kritiikiksi, avautui koko kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän nurinkurisuus ihmisen itsensä kannalta. Hegelin mukaan valtio on individualismin ja yhteenkuuluvuuden synteesi. Marxin mielestä valtio on uskonnon tavoin ihmisen kaipaamaan yhteenkuuluvuuden korvike, koska kapitalismi oli erottanut ihmiset toisistaan oman edun tavoittelun myrkyttäminä.
Valtio voi salata vieraantuneisuuden, josta yksilö kärsii, mutta ei voi sitä poistaa, koska porvarillisessa yhteiskunnassa hallitsee kamppailu henkilökohtaisista eduista, kaikkien sota kaikkia vastaan, ja jokainen hoitaa vain omaa puutarhaansa.
Filosofi Eerik Lagerspetz on huomauttanut, että se, mikä Marxille on vieraantumista, on uusliberalisti Friedrich von Hayekille vapauden ehto. Vain kilpailun toisistaan erottamat yksilöt ovat pääoman kasaamisen kannalta tehokkaita. Hayekille juuri tämä vieraantuneisuus pitää kilpailuyhteiskunnan käynnissä, kaikkien ollessa sodassa kaikkia vastaan.
Valtio, jonka pitäisi Hegelin ihanteen mukaisesti saattaa erilaiset edut sopusointuun keskenään, on pelkkä abstraktio, johtavan omistavan luokan eli porvariston sumuverho.
Omaisuuden tavoittelu johtaa hillittömään itsekkyyteen ja sitä kautta toisista ihmisistä vieraantuneisuuteen, koska jokainen on toisensa kilpailija ja tästä syystä ihmisten välinen yhteistunne rappeutuu.
Marxin mukaan valtiosta on tehtävä kaikkien kansalaisten todellinen yhdysside. Ilman yhteiskunnan täydellistä mullistamista se ei kuitenkaan onnistu, koska tarvitaan yksilön ja hänen työnsä tulosten välisen epäsuhteen ratkaisemista.
Persoonallisuus kehittyy luovassa työssä
Ihminen on Marxin mukaan kehittänyt itseään alistamalla luonnon ja sen voimat palvelukseensa. Kuitenkin ihminen on määrätty kehittämään persoonallisuuttaan luovalla työllä, eli päämääränä on kokonaisvaltainen ihminen.
Ihminen samastuu työnsä luomuksiin, mutta kapitalismin oloissa hänet on pakotettu tuottamaan sellaista, mikä on hänelle yhdentekevää, pohjimmiltaan vierasta. Työ on muuttunut itsensä kaikinpuolisesta kehittämisestä pakoksi eikä enää kumpua esiin hänen omista tarpeistaan ja kiinnostuksensa kohteista.
Ihminen on muuttunut muukalaiseksi itselleen ja myös toisille kaltaisilleen. Tässä kajahtavat jo syvät eksistentialistiset sävelet, joita Marxin aikalainen Kierkegaard kehitteli filosofiassaan.
Ihminen on takonut omat kahleensa ja muuttunut itsensä viholliseksi. Miten tällainen tilanne on voinut syntyä? Tähän ikiaikaisen pahuuden probleemaan ei Marx vastannut, mutta esitti keinoja, miten tilanteesta voidaan vapautua. Ja avain tähän on tiede ja sen tuoma selväjärkisyys, sekä yksilön taiteellisen luovuuden kaikinpuolinen kehittäminen.
Tässä kuusiosaisessa juttusarjassa tarkastellaan, miten eri talousteorioissa on nähty ja nähdään taiteen ja taidekritiikin merkitys. Missä asemassa ne ovat suhteessa ns. tuottavaan työhön ja tuotantoon.
Työnjako tukahduttaa lahjakkuuden
Kirjailija on Marxin mukaan tuottava työläinen rikastuttaessaan kirjakauppiasta, joka pyörittää hänen kirjoituksiaan julkaisevaa kustantamoa tai kirjailijan ollessa jonkun kapitalistin palkkatyöläinen.
Vuonna 1863 Marx toteaa Lisäarvoteorioissaan, että leipzigiläinen kirjailijaproletaari, joka tehtailee kirjoja (esimerkiksi taloustieteen käsikirjoja) kirjakauppiaansa valvonnassa, on tuottava työläinen. Hänen tuotantonsa on alusta asti alistettu pääomalle ja on olemassa vain sen arvonlisäyksen takia.
Esimerkiksi näyttelijä tai jopa klovni on tuottava työläinen, jos hän työskentelee kapitalistin (yrittäjän) palveluksessa ja luovuttaa hänelle enemmän työtä kuin saa palkkana häneltä takaisin.
Paikkaräätäli, joka tulee kapitalistin kotiin paikkaamaan kapitalistin housut, on tuottamaton työläinen, koska tuottaa kapitalistille vain käyttöarvoa, mutta ei vaihtoarvoa.
Myöskään prostituoidun palvelus ei tuota rahaa, ellei välissä ole rahastajana sutenööri, parittaja, joka nappaa välistä lisäarvon.
Laulajatar, joka myy laulunsa itsenäisesti ilman manageria, on tuottamaton työläinen. Mutta jos saman laulajattaren pestaa palvelukseensa yrittäjä, joka panee hänet laulamaan kääriäkseen siitä rahaa, niin hän on tuottava työläinen, koska tuottaa pääomaa.
Saksalaisessa ideologiassa 1845-47 Marx maalaili Engelsin kanssa, että taiteellisen lahjakkuuden yksipuolinen keskittyminen joillekin yksilöille ja lahjakkuuden tukahduttaminen laajoissa ihmisjoukoissa on seurausta työnjaosta.
Kommunistisesti organisoidussa yhteiskunnassa katoaa työnjaosta johtuva taiteilijan alistaminen paikalliselle ja kansalliselle rajoittuneisuudelle. Silloin yksilöä ei enää aidata johonkin tiettyyn taiteenlajiin niin, että hän olisi yksinomaan maalari, kuvanveistäjä tai kirjailija. Ei ole maalareita vaan parhaimmillaan ihmisiä, jotka muun ohessa myös maalaavat.
Marxille persikan maisteleminen tai jousikvarteton kuunteleminen on itsensä toteuttamista siinä missä patojen rakentaminen tai vaateripustimen sorvaaminen.