Keinutuolifilosofiaa osa 22
Tasan 200 vuotta sitten syksyllä Napoleonin sotien loppumisen kunniaksi Wienin tanssivan kongressin lavasäteily oli Euroopan seurapiirien kuumin puheenaihe. Kristallikruunut loistivat, ylimysdaamien iltapuvut kahisivat ja timantit kimalsivat. Päivittäin keisarin palatsissa tarjottiin neljässäkymmenessä pöydässä päivällistä. Juhlien, vastaanottojen, teatterinäytösten, tanssiaisten sekä metsästys- ja rekiretkien sarja oli keskeytymätön.
Aikalaissanonnan mukaan kongressi kyllä ”tanssi, muttei eteenpäin.” Seitsemän kuukautta kestäneen valtiollisen karnevaalihuumauksen hovimestarina toiminut ruhtinas ja ulkoministeri Klemens von Metternich antoi käskyn järjestää ylhäisille vieraille huvia ja rattoa, maksoi mitä maksoi. Veronmaksajille rikkaiden ratto maksoikin 40 miljoonaa tuolloista frangia, nykyrahassa kenties miljardin euron verran.
Monarkistit saivat huokaista helpotuksesta päästessään eroon Napoleonin porvarillisesta ratsuväestä ja voidessaan palauttaa vanhan vallan järjestyksen ”ajamaan valtioiden politiikassa Jumalan iankaikkisen uskonnon yleviä totuuksia.”
Tänään me suomalaiset saamme paistatella Alexander Stubbin porvarihallituksen älynväläytysten sarjatulenomaisessa ilotulituksessa samalla kun poliittista aikaa veivataan rajusti taaksepäin. Olemme saaneet tulevaisuuden uskon lujitukseksemme ”porvarillisen pyhän allianssin” nuorekkaat tummapukuiset benthamilaiset ministerit pitämään yhteiskunnallista edistystä kurissa ja herran nuhteessa.
Miten etupyyteettömästi nämä Jeremy Benthamin (1748-1832) opetuslapset ajavatkaan yleisiä ja yhteisiä etuja yksityisen edun välityksellä niin tarmokkaasti, ettei niiden edelle pääse ajamaan edes suurimmalla katumaasturilla.
Kaikesta näkee heidän olevan todellisia Benthamin lapsia, tuon suuren englantilaisen, joka toi eteemme utilitarismin ”suurimman mahdollisen onnellisuusaatteen.”
Kaksi vuotta Benthamin kuoleman jälkeen vuonna 1834 säädettiin Englannissa laki, jonka nojalla työttömyydestä ja vähäosaisuudesta tehtiin rikos. Lain nojalla jokainen tähän ”rikokseen” syyllistynyt voitiin sulkea pakkotyölaitokseen. Samalla heiltä riistettiin kansalaisoikeudet.
Ennen vuoden 1834 lakia Bentham suunnitteli panoptisen rakennuksen, jossa sen johtaja voisi valvoa asukkeja salaa ja kokonaisvaltaisesti sekä tarkkailla heidän käyttäytymistään millä hetkellä tahansa. Bentham kehui keksintöään:
”Millainen ote voi kellään toisella tehtailijalla työläisistään olla, joka olisi verrattavissa minun tehtailijani otteeseen omista alaisistaan? Kuka toinen isäntä voi saattaa työläisensä, mikäli he laiskottelevat, lähes nälkäkuolemaan pelkäämättä, että he lähtevät toisaalle?”
Bentham ei vaivannut päätään vastikkeellisella sosiaaliturvalla. Hän laskeskeli, että näiden pakkotyölaitosten panos tulisi olemaan kansallisen vaurauden kartuttamisessa valtava.
Kun pakkotyölaitoksia perustettaisiin joka puolelle Englantia, niihin voisi sulkea vähintään puoli miljoonaa työttömyyden ja vähäosaisuuden rikokseen syyllistynyttä.
Tätä maailman ensimmäistä suunnitelmallista keskitysleirijärjestelmäänsä liberaalina esiintynyt ”onnellisuusfilosofi” Bentham markkinoi sillä, että näin oli mahdollista tehdä ihme ja muuttaa yhteiskunnan kuona-aines ja väestön hylkyjoukko rahaksi.
Työlaitoksen asukeille Bentham esitti univormua, koska sotilaatkin kantavat univormua. Univormujen avulla parempiosaisten olisi vaivatonta tunnistaa köyhät ja suhtautua heihin sen mukaisesti:
”Miksi köyhien ei pitäisi pukea univormua ylleen, koska sen pukevat ylleen ne, jotka puolustavat maata. Miksi sitä ei pitäisi pukea ylleen niiden, joita maa ylläpitää koko heidän elämänsä ajan?”
Hallituksemme Benthamin lapset ovat erinomaisen tunnollisesti lukeneet oppi-isänsä utilitaristisia aatteita. Kun jokainen tavoittelee vain omaa nautintoaan, kenellekään ei saa sanoa, että hänen pitäisi tehdä jotain muuta.
Benthamin tavoin hänen seuraajansa tuntuvat ajattelevan, että lainsäädäntö toimii parhaiten sen noudattamisen ollessa hyväosaisille vapaaehtoista. Että hyväntahtoisuudessaan esimerkiksi maanomistajat edistävät omaa etuaan olemalla ensin hyödyksi yleiselle edulle, eivätkä näin ollen pahoita kenenkään mieltä.
Kyllä tämä Benthamin lasten ”mulle kaikki ja heti” -politiikka aina pölyttyneen ja kaavoihinsa kangistuneen pakkolakeihin perustuvan hyvinvointiyhteiskunnan voittaa.
Häviäjät älkööt vaivautuko, vaan parantakoot työtahtiaan, vaikka töitä ei olisikaan! Tanssikoot köyhät rikkaiden pillien mukaan, muttei eteenpäin.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.