”Tanan on Dolmio-paiva”, italialainen isänukke honottaa televisiossa ja ojentelee pastakastikepurkkia. Vaikka mainostaja, Mars-patukoista parhaiten tunnettu amerikkalaisfirma, ei pakokauhuun varmaankaan pyri, suomalaisten korvissa Dolmio-päivä kuulostaa tuomiopäivältä.
Mainoksesta on väännetty monenlaista vitsiä: ”Tanan on solmiopaiva”, ”Tanan on Gambina-paiva” ja ”Huomenna on raapulapaiva”, mutta alkuperäistä väärinkäsitystä sietää vähän vakavamminkin pohtia.
Suomen kielessä on kahdenlaisia tuomioita. Tuomiopäivä ja tuomiosunnuntai viittaavat viimeiseen tuomioon, kun taas tuomiokirkolla, tuomiorovastilla tai tuomiokapitulilla ei ole tuomitsemisen kanssa mitään tekemistä.
Syystalvesta pihoihin tupsahtaa punatulkku, joka ennustaa pyryä ja kuolemaa.
Näiden viattomien sanojen lähtökohtana on latinan ”domus”, talo ja koti, jonka sisustajat muistavat Domus-keittiöistä ja maalaisylioppilaat Domus Academican kahden hengen ja kahdeksan neliön loistolukaaleista. Myös piispankirkkoon yhdistettiin niin lämpimiä tunteita, että sitä alettiin kutsua ”kodiksi”. Italiassa se on ”duomo”, Saksassa ”Dom”, Unkarissa ”dóm” ja Ruotsissa ”domkyrka”.
Masennukseen taipuvaisessa Suomessa joku ahdistunut sielu ei sanan sisältöä hoksannut, vaan käänsi ”domkyrkan” tuomiokirkoksi. ”Domprostista” tuli samaa kyytiä tuomiorovasti ja ”domkapitelista” tuomiokapituli.
Käännösvirheet vastasivat hyvin sitä kuvaa, jonka kirkko halusi itsestään antaa. Niinkin myöhään kuin vuonna 1958 lisättiin löylyä sijoittamalla marraskuun loppupuolelle erityinen tuomiosunnuntai.
Nimi lainattiin Ruotsista, missä ”domssöndagen” oli ollut vuodesta 1921 lähtien kalenterissa, mutta kun ruotsalaiset kevensivät päivän 1980-luvulla ”Kristus konungens dagiksi”, suomalaiset pitävät tuomiosunnuntain helvetinkauhuista edelleen kiinni.
Syystalvesta pihoihin tupsahtaa punatulkku, joka ennustaa pyryä ja kuolemaa. Läntisessä Suomessa lintua kutsutaankin tuomioherraksi ja pohjoisessa tuomiherraksi, vaikka ruotsin ”domherre” tarkoittaa tuomiokirkon pappia eli kaniikkia.
Papiksi punatulkun tekevät musta päähine, punainen rintamus ja arvokas käytös, mutta mistä suomalaiset keksivät tulkun? Yksitotiselta kuulostava ääni (bytt, bytt) oli jonkun mielestä ehkä tulkutusta eli urputusta, mutta vallan hyvin tulkku voisi olla yhteydessä myös tulkkiin, sillä koiraspuolinen punatulkku on lahjakas matkija.
Englannissa julkaistiin vuonna 1717 nuottikirja The Bird Fancyer’s Delight (Linnunystävän ilo), johon oli koottu punatulkulle, hempolle, kottaraiselle, leivoselle, satakielelle ja papukaijalle sopivia kappaleita. Ranskassa taas kehitettiin samoihin aikoihin ”serinette”, veivattava urkulaite, joka huijasi punatulkkuja ja muita häkkilintuja laulamaan.
Saksalaiset lähestyivät punatulkkuasiaa vähän tieteellisemmin. Jürgen Nicolai, ornitologi ja suomeksikin käännettyjen määritysoppaiden tekijä, vapautui sotavankeudesta vuonna 1947. Heti kotiin päästyään hän toteutti hiilikaivoksessa kypsyneen haaveensa ja hankki oman (vangitun) punatulkun. Linnun taidot ylittivät kaikki odotukset, sillä se oppi sävelmät nopeammin kuin etevä opettajansa.
Meikäläisissä teksteissä punatulkku oli 1800-luvun puoliväliin asti ”punarinda” ja kansan suussa paljon myöhemminkin punakupulintu, suojapulmunen, kuolemanlintu tai kuolinvarpunen, mutta ”talven ruusun” täytyy olla runoilijain päästä lähtöisin. Aivan oma lukunsa ovat ornitologien alatyyliset, ”punasta” ja ”tulkusta” hersyneet sananmuunnokset.
Typertynyt punakupulintu esiintyy myös Herman Emanuel Hornborgin vuonna 1818 julkaisemassa faabelikokoelmassa, joka ammensi Jean-Jacques Rousseaun ja John Locken filosofioista.
”Et sinä enään minua tunne? Ongos se mahdollista?” punakupulintu kyselee romuluiselta käeltä, jonka hän on poikasesta kasvattanut. Ja mitä opimme tästä? Kuten käki munii pikkulintujen pesiin, käensieluinen ihminen käyttää toisia hyväkseen, Hornborg, Pohjolan Aisopos, evästää.
”Kaksisataa vuotta sitten Suomi kuului valtioon, jonka väestöstä puolet oli maaorjia. Ajatus, että tämä teksti ilmestyisi suomeksi, oli mahdoton kuin kuumatka”, kielentutkija Janne Saarikivi kirjoitti taannoin.
Saarikiven sanat kuvastavat sitä ilmapiiriä, jossa Hornborg ja – Juha Hurmeen esiin nostama – Jaakko Juteini elämäntyönsä tekivät. Juteinia pidetään suomenkielisten kirjailijoiden esikoisena, mutta siinä missä Hornborgin pääteos oli valistushenkistä proosaa, Juteini suolsi sellaisia pilkkarunoja kuin Kiwi-piirros Häpy-patsaassa Suomen oppineille.
Valtaherrojen silmätikuksi joutui vain Juteini. Kirkon mielestä mies oli kerettiläinen ja kenraalikuvernöörin mielestä kapinallinen, joten vuonna 1829 (poikkeuksellisesti ruotsinkielinen) mietekirja Anteckningar af tankar poltettiin parhaaseen natsityyliin Vanhalla raatihuoneentorilla Viipurissa.
Juteini muutti vasta aikamiehenä Viipuriin, mutta Hornborg syntyi vuonna 1774 Viipurin eteläpuolella Koivistolla ja opiskeli Pietarissa kirurgiksi. Leikkaussaleihin kyllästyttyään Hornborg lähti Turkuun, luki papiksi ja pysytteli kuolinvuoteensa 1843 saakka Uudellakirkolla, Kannaksen rannikkopitäjässä.
Venäläisen Suomen syntyperäisenä asukkaana Hornborg osasi useita kieliä, myös suomea, joskin sen kirjallinen muotoilu tuotti ymmärrettäviä vaikeuksia. Faabelikokoelman konstikas otsikko – Wähän totuutta, Kolmessa Jako-Luokassa, Paljasta lupilupaisia satuja – vastaa kuitenkin ajan monisanaista tyyliä.
”Lupilupaisen” Hornborg johti kieli poskessa metsänhaltija Lupi-Lupasta, jolta aneltiin pyyntionnea lausumalla: ”Anna Ukko uuhiasi, Lupi-Luppa lampaitasi.”
Kun Lupi-Luppa muistutti antiikin lehtojen satyyreja ja satyyreilla oli toimintaohjeenaan satiiri (kuten Samuel Beckett huomautti), ”lupilupaiset sadut” olivat yhteiskunnallisia satiireja.
Villeimpänä Hornborgin huumori rehotti Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1831 ilmestyneessä runossa, jossa herttainen morsian ei ole, taivaan kiitos, lipilaari, öykkäri eikä lakkari.
Liberalismin kannattajaksi morsmaikkua tuskin epäiltiin, mutta Raamatun kielessä lipilaari tarkoitti lavertelijaa ja öykkäri pöyhkeilijää. Lakkari oli panettelija, ”kuin käärme, joka lumoomatta pistää”.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.