Viimeinen sana
Valtamedia on ihmeissään fasismin kanssa. Se kyllä irvii stereotypioille junttipersuista ja kiljunatseista, mutta vain siinä määrin kuin onnistuu kiinnittämään kuviin alaluokkaisia, maalaisia tai mielestään muuten vain mauttomia määreitä.
Fasismi ei ole sille ongelma. Salonkikelpoisia fasisteja kuunnellaan ja heille annetaan tilaa. Kuitenkin sekä katunatsi että (kabi)nettinatsi ovat sataprosenttisesti samalla asialla. Toinen ei tule toimeen ilman toista. Kumpikaan ei tule toimeen ilman yhteiskuntaa, jossa fasismi nähdään silkkana mielipidekysymyksenä.
Otetaan yksi monista esimerkeistä. Kölnissä tuhannet natsit kokoontuivat pari viikkoa sitten mielenosoitukseen. Se ei ollut uutinen eikä ongelma, ennen kuin mielenosoituksen yhteydessä loukkaantui poliiseja.
Salonkikelpoisia fasisteja kuunnellaan ja heille annetaan tilaa.
Tähän lienee useita syitä. Yksi on poliisin itsensä tuottama puhe ekstremismistä, toinen varsin kiltti mielenosoituskulttuurimme ja kolmas liittyy siihen, ettei journalismi instituutiona kykene kiinnittämään yleviä ihanteitaan mihinkään.
On ymmärrettävää, ettei keskiluokkainen media tuomitse fasismia, koska siinä toimivat eivät ole itse suorassa vaarassa. Monille muille fasismi on kuitenkin aivan konkreettinen uhka, ei mikään teoreettisen nokittelun aihe.
Monen toimittajan mielestä natseille pitää antaa neutraalia mediatilaa tasapuolisuuden nimissä, ikään kuin ideologioilla tai journalismilla ei olisi mitään suhdetta todellisuuteen. Heille fasismi on vähän kuin historiallinen iltasatu tai huono vitsi.
Nämä idealistit julistavat intoa puhkuen puolustavansa vaikka kuolemaansa saakka natsien vapautta olla natseja. Sellaista on helppo kirjoittaa, mutta arkirealismista paatoksellinen aatos leijailee aika kaukana.
Tällainen hurskas typeryys on ymmärrettävää, mutta vaarallista. Fasismiin liittyy olemuksellisesti vääränlaisten tuhoaminen. Siksi ei voi olla ”vapautta olla natsi” ilman, että tämä niin sanottu vapaus on joltakin toiselta pois – ja viime kädessä henki.
Vaikka fasismi on väkivallan aate, se ei kuitenkaan ole yhtä kuin väkivalta ja sama toisinpäin. Tätä tuntuu monen olevan vaikea hahmottaa, koska väkivalta on yhteiskunnassamme näkyvissä muodoissaankin ulkoistettu poliisin ja armeijan kyseenalaistamattomaksi yksinoikeudeksi. Sitä ei arvoteta sen seurausten tai tarkoitusten, vaan sen käyttäjän mukaan.
Rakenteellista, lakien sallimaa ja edistämää, väkivaltaa emme usein edes huomaa, koska olemme siihen tottuneita ja alistuneita. Kuitenkin suurin osa väkivallasta on juuri sitä. Ensimmäisenä sen nahoissaan tuntevat normeista tavalla tai toisella poikkeavat.
Yhteiskunnassamme luotetaan käsittämättömän sinisilmäisesti virkavallan, tuomioistuinten ja valtion oikeellisuuteen. Lakikirja tuntuu olevan keskivertosuomalaiselle kuin Raamattu fundamentalistille – olkoonkin, että sen sisällöstä vastaavat samat ihmiset, joita keskivertosuomalainen ankarasti arvostelee. Poikkeuksen tekevät vain nopeusrajoitukset ja viina.
Luottamus lainvartijaan on kova. Kreikassa poliisi on käytännössä fasistien vallassa. Yhdysvalloissa poliisi ampuu mustia miehiä solkenaan. Kaikissa yhteiskunnissa poliisin tärkein tehtävä on viime kädessä turvata eliitin ja etuoikeutettujen etuja muita vastaan. Suomessa se turvaa natsien iltalenkkejä.
Siksi myös väitteet, että pitäisi hyökätä eliittiä vastaan, ei natseja tai poliisia, ovat naiiveja. Lapsikin ymmärtää, ettei eliitin asemaa uhata ilman, että välissä on ennen pitkää mellakkakilpien rivistö.
Fasismille ja mille tahansa eliitille yhteistä on yksien etuoikeuksien turvaaminen toisten hengen ja terveyden kustannuksella, ihmisten jakaminen arvokkaisiin ja arvottomiin. Näkemykseni mukaan oikeita keinoja vastustaa sellaista ideologiaa ovat kaikki toimivat keinot.
Ettei parinkymmenen vuoden päästä taas vannota, ettei koskaan enää. Viidenkymmenen vuoden päästä ihmetellä, miten sellainen kerta kaikkiaan oli mahdollista. Eivätkö ihmiset ymmärtäneet? Miksi he katsoivat vierestä? Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Sadan vuoden päästä joku neropatti saa taas päähänsä, että fasismin vastustaminen on fasismia.
Onneksi siihen ei tarvita kenenkään lupaa.