Keinutuolifilosofiaa osa 9
Porvariston ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo etääntyvät päivä päivältä yhä kauemmaksi historian hämärään, poikkeustilan, pakolaisuuden, keskitys- ja pakolaisleirien ottaessa noiden ihanteiden paikan yhdessä kansainvälisen pääoman etuilupolitiikan kanssa. Kansanvallan tilalle on astunut poliisi, poikkeustilan näkyvin hahmo, joka vetää rajaa väkivallan ja oikeuden välille.
Italialaisen Giorgio Agamben (s.1942) pamfletti Keinot vailla päämäärää ilmestyi suomeksi hieman ennen New Yorkin syyskuun 11. päivän tapahtumia 2001 Jussi Vähämäen suomentamana ja Tutkijaliiton julkaisemana. Italiaksi teos ilmestyi 1996.
Kyseisenä päivänä länsimaat saivat uuden ”hyvän” vihollisen kymmenen vuotta aiemmin menettämänsä Neuvostoliiton tilalle.
Agambenin pamfletti tuntui ilmestyessään hieman yliampuvalta, mutta nyt 13 vuotta myöhemmin sen esittämät uhkakuvat ovat arkista uutiskauraa. Monet itsenäiset valtiot ovat muuttuneet tänä aikana pakolaisleireiksi.
Agambenin teos herättää kysymään onko poikkeus- ja hälytystilasta tullut sääntö? Onko poikkeustila nykyään ainoa laillisuuden muoto, jonka sanelee USA:n ja Naton etuoikeuspolitiikka? Tai tarkemmin kysyttynä, kiinnostaako suurpääoman korruptoimia poliitikkoja enää muu kuin saada aikaan pysyvä poikkeus- ja hätätila, jonka varjolla voidaan rajoittaa kansalaisten oikeuksia ja harjoittaa asekauppaa?
Ratkaisematta on myös kysymys, ryhdytäänkö sotaan jonkin tavoitteen saavuttamiseksi vai valitaanko sellainen tavoite, jonka varjolla päästään sotimaan jotta saadaan asekauppa käyntiin?
Agambenin mukaan marxilaisen jaon ihmiseen ja kansalaiseen korvaa nyt jako paljaaseen elämään, suvereniteetin, täysivaltaisen ja riippumattoman kansalaisen viimeiseen ja hämärään kantajaan, jota edustavat äänestäjä, työntekijä, toimittaja, opiskelija tai hiv-positiivinen, pornotähti, vanhus, vanhemmat, nainen, mies jne…
Agambenin mukaan leiri on nykyisen maailmanpolitiikan uusi muoto, joka on syrjäyttämässä kaupunki- tai teollisuusyhteiskunnan perinteiset muodot. Leiri, korruptio, spektaakkeli ja pakolainen ovat poikkeustilan säännöksi muodostumisen harmaita alueita, joissa julkinen ja yksityinen, luonto ja kulttuuri sekoittuvat erottelemattomaksi vyyhdeksi.
Kun kamera kiertää pakolaisleirillä kurjuutta kuvaten, ei yksityisyydestä, vapaudesta, hyvinvoinnista, kansalaisoikeuksista tai yksilöllisyydestä ole jälkeäkään. Agambenin mukaan pakolainen on rajakäsite, paljaan elämän ruumiillistuma, jonka elämän hinnaksi arvioitiin esimerkiksi Afganistanin leireillä Kirkon pakolaisavun ruokakeräyksen mukaan kymmenen euroa kuukaudessa.
Epäpoliittinen humanitaarinen valepuku kätkee sen tosiasian, että pakolaisleirien maailmassa valtiomiehen, juristin kansalaisen tai kansallisrunoilijan sijaan astuu esimerkiksi aivokuollut, bosnialaisnainen ja pakolainen, jotka ovat uuden politiikan hahmoja.
Agamben muistuttaa, että maailmanpolitiikka on aivan uudenlaisten valintojen edessä, johon vanhat keinot eivät enää välttämättä päde. Menneisyyttä ei pelasteta yrittämällä palauttaa se siihen, mikä kerran oli, vaan muuntamalla se joksikin, mitä ei koskaan vielä ole ollut.
Muutoksen pahimpana esteenä on kaksijakoinen moralismiin perustuva uskonto, joka uskoo kieltojen ja ulkopuolelle sulkemisen voimaan. Tämä kieltojen palvontaan perustuva eettinen perinteemme on välttänyt todellisten mahdollisuuksien ajattelua. Se ei lähde siitä, mitä voit tehdä, vaan siitä, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy tehdä. Se on puhtaasti tahdon ja välttämättömyyden etiikkaa. Etiikka ei voi kuitenkaan lähteä siitä, että ihminen on välttämättä jotakin ja että hänen on toteutettava välttämätön olemuksensa. Minä haluan tai minun täytyy -ajattelu sulkee pois ajatuksen siitä, mitä voin todella tehdä.
Agambenin muotoileman leiriyhteiskunta-käsitteen yhteydessä on hyvä muistaa, että Suomeen perustettiin keväällä 1918 maailman ensimmäiset keskitysleirit. Agamben toteaa synkästi, miten monet suurkaupungitkin alkavat slummeineen muistuttaa leirejä. Leirit syntyvät samaan aikaan uusien kansalaisuutta ja kansalaisuuden riistoa koskevien lakien kanssa, kun ihmisiltä viedään oikeudet, jotta harvojen etuoikeudet säilyisivät ennallaan.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.