Keinutuolifilosofiaa osa 8
Kun taide lakkasi tarjoamasta vastauksia uskonnollisiin ja filosofisiin kysymyksiin, ihmiset menettivät siihen mielenkiintonsa. Tai sitten se meni niin, että kaiken markkinahulinan keskellä ei taiteeseen keskittymiseen jää aikaa ja taide jää vakan alle taka-alalle.
Tarkasti ottaen lienee kuitenkin niin, että taide on kiinnostanut aina hyvin pientä osaa väestöstä, ja enemmistö on etsinyt huvituksensa aivan toisesta suunnasta.
Franz Kafkan novelli Perheenisän huoli kuvaa omituista oliota, joka kokonaisuutena näyttää tarkoituksettomalta, mutta silti omalla tavallaan täydelliseltä. Se oleskelee missä sattuu, eikä siltä saa aina vastausta edes yksinkertaisempaankaan kysymykseen. Monesti se on pitkän aikaa vaiti, niin kuin puu, jota se näyttää olevan. Se muistuttaa pientä tähden muotoista lankarullaa.
Onko tämä Odradek taide? Sen tietynlainen salaperäisyys houkuttaa kysymään siltä yksinkertaisia kysymyksiä: ”Mikä on sinun nimesi?” ”Odradek”, se sanoo. ”Missä sinä sitten asut?” ”Asuinpaikka on epämääräinen”, sanoo se ja nauraa.
Tämä nauru on kuitenkin vain sellaista, minkä voi saada aikaan ilman keuhkoja. Se kuulostaa jotenkin samantapaiselta kuin maahan varisseiden lehtien kahina.
Perheenisä kyselee turhaan mielessään, miten Odradekille käy. Voiko se kuolla? Kuitenkin kaikella, mikä kuolee, on sitä ennen ollut jonkinlainen päämäärä, jonkinlainen työ, joka on raastanut sen rikki. Tämä ei perheenisän mielestä kuitenkaan päde Odradekin suhteen:
”Saattaako se siis joskus kieriä alas portaita langanpätkiä perässään vetäen vielä minun lasteni ja lapsenlapsieni jalkojen juureen? Eihän se ilmeisesti vahingoita ketään; mutta kuvitelma siitä, että se ehkä elää jopa minua kauemmin, tuntuu minusta melkein tuskalliselta,” perheenisä mietiskelee.
Jos taiteella on varaa olla salaperäisen vaitelias pitkiäkin aikoja ja vetäytyä syrjään maailman hälystä, kauppiaan on sitä vastoin pysyteltävä koko ajan mukana ajan tappavan kiihkeässä vauhdissa, ja tyrkytettävä tuotteitaan äänekkäästi kuluttajille.
Kafkan Kauppias -novellin päähenkilö huokailee, että hänen rahansa ovat vieraiden ihmisten hallussa:
”En voi olla tarkoin perillä heidän olosuhteistaan; minulla ei ole aavistustakaan onnettomuuksista, jotka saattavat kohdata heitä; kuinka minä voisin torjua ne! Ehkä he ovat äityneet tuhlaileviksi ja järjestäneet juhlan jonkin ravintolan puutarhaan, ja toiset taas viivähtävät hetkisen tässä juhlassa pakomatkallaan Amerikkaan.”
Kauppiaasta tuntuu painajamaisilta kauppaliikkeen sulkemisen jälkeiset illan tunnit, koska hän ei niiden kuluessa voi millään tavoin työskennellä liikkeensä keskeytymättömien tarpeiden hyväksi. Tuo voittoa tuottamaton joutoaika, jolloin taiteilija hahmottelee teoksiaan, on kauppiaalle sietämätöntä, hyödytöntä ajan tuhlausta, koska aika on rahaa, ja raha ratkaisee kaiken.
Kauppias ei voi muuta kuin mennä kotiinsa odottamaan seuraavan päivän hyödyllisiä tunteja. Kotiin kävellessään hänen aamuinen toimeliaisuuden kiihkonsa on tipotiessään:
”Kasvoni ja käteni ovat likaiset ja hikiset, puku tahrainen ja pölyinen, päässäni on kauppiaanlakki ja jalassa minulla on laatikonnaulojen raapimat saappaat. Minä kuljen silloin kuin aalloilla, naksuttelen molempien käsieni sormia ja pyyhkäisen vastaani tulevien lasten tukkaa. Mutta matka on lyhyt. Tuota pikaa olen talossani, aukaisen hissin oven ja astun sisään…”
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.