Viimeinen sana
Usein paheksunta kertoo usein enemmän paheksujasta kuin paheksunnan kohteesta. Väitän, että puhe ”ongelmalapsista” ja -nuorista kertoo enemmän aikuisista kuin keskenkasvuisista. Puhuessamme lapsista ja nuorista puhumme koko yhteiskunnasta.
Kuinka usein he puheissa ovatkaan levottomia, häikälemättömiä, mielikuvituksettomia, keskittymiskyvyttömiä ja empatiakyvyttömiä elleivät suorastaan narsistisia. Eivät osaa leikkiä ja ovat tauotta kiinni padeissa ja podeissa. Niin tavattoman materialistisia, julkisuudenhaluisia ja itsekeskeisiä.
Olivat tai eivät, sellaisessa maailmassa elämme. Aikuiset ovat sellaisia – tai ainakin heidän tulisi menestyäkseen olla. Kun keskenkasvuiset oppivat isompiaan jäljittelemällä selviytymään maailmassa, minkä muun opin he edes voisivat saada?
Totta kai nuoret haluavat muokata itsestään seksuaalisesti mahdollisimman monen mielestä viehättäviä, jos kilpaurheilijassakin arvostettavinta on perse.
Jos aikuiset elävät peilin kautta, mittaavat jatkuvasti itseään ja suoriutumistaan elämän eri osa-alueilla, korostavat kilpailua ja menestystä, tunnustuksen saamista, suosiota ja statusta, miten lapset voisivat olla kuin suoraan 50-lukulaisesta lastenkirjallisuudesta?
Miten ulkokuorta, uraa ja uusimpia uutuuksia korostavaan maailmaan putkahtaisi yhtäkkiä tervapataa leikkiviä ja lastenlauluja rallattavia turmeltumattomia pikku nassikoita? Sellaisia, jotka eivät tiedä trendeistä eivätkä brändeistä ja pukeutuvat kiltisti kaikki samanlaisiin lappuhaalareihin.
Jo ekaluokkalaiset ovat huolissaan painostaan. Mikseivät olisi? Kun kerran aikuisten maailman näyttävät täyttävän oman ruumiin – erityisesti sen painon – tarkkailu, muokkaus ja parantelu. Ei se jää lapsilta huomaamatta, vaikkei itseä ja toisia heidän kuultensa arvosteltaisikaan.
Totta kai lapset ovat huolissaan ulkonäöstään, kun aikuisetkin ovat – omastaan, muiden ja lastensa. Totta kai nuoret haluavat muokata itsestään seksuaalisesti mahdollisimman monen mielestä viehättäviä, jos kilpaurheilijassakin arvostettavinta on perse.
Yksi traagisimpia paradokseja on lasten liikkumattomuuden kauhistelu. Ensin heitä nimenomaan kielletään liikkumasta. Älä keiku tuolilla, istu paikallasi, älä säntäile. Sitten, kun tämän on vuosien tunnollisen harjoittelun tuloksena lopulta sisäistänyt, pitäisi yhtäkkiä muuttua oma-aloitteiseksi supersporttaajaksi.
Ja onko jokin ihme, etteivät tenavat pysy pystyssä metsäpolulla, kun leikkipuistoistakin pitää turvallisuuden nimissä hävittää ruusupuskat? Juostessa voi kaatua, keinusta voi tippua, metsään tai kaupunkiin voi eksyä – varsinkin, jos ei ole oppinut liikkumaan itsenäisesti.
Usein surraan myös leikin loppumista. Miksi kukaan leikkisi tässä maailmassa? Leikki on vastoin nyky-yhteiskunnan kaikkia arvoja. Se on näennäisen hyödytöntä, sitä ei voi tuotteistaa pilaamatta sitä, se on usein epäsovinnaista, rikkoo sääntöjä ja auktoriteetit ovat sille lähinnä haitaksi. Aika usein siitä syntyy myös melua ja sotkua.
Enemmän muksu saa myönteistä palautetta siitä, että osaa käyttää uusimpia hilavitkuttimia ja sosialiseerata sujuvasti. Tai että hänellä ylipäänsä on ”aikuisten maailmassa” tarvittavia taitoja. Söpöä pikkuaikuista ihastellaan enemmän kuin käsittämätöntä pikkuapinaa.
Väitän, että yksi leikin tärkeimpiä aikuisikään kestäviä vaikutuksia on, että siinä kehitellään utopioita. Leikkiessä kuvitellaan toisenlaisia maailmoja ja luodaan omia sääntöjä. Leikissä saa kokemuksen ympäristöön vaikuttamisesta, aivan konkreettisestikin vaikka rakentamalla sen majan.
Luulen, että ilman tällaisia kokemuksia jää myös käsitys omista vaikutusmahdollisuuksista vajaaksi. Ja niillä en nyt tarkoita mitään ”kuulemme kansalaisia” -raatiin osallistumista saati politiikkaa, vaan yksilön kokonaisvaltaista käsitystä häntä rajoittavista pakoista.
”Mikään muu ei oo pakko ku kuolema”, ovat kakarat kaikkina aikoina lällätelleet koulujen pihoilla ja olleet siinä oikeassa. Ikävä kyllä suurin osa unohtaa tämän aikuisikään mennessä.
Pahimmillaan lapset ja nuoret elävät koko elämänsä aikuisten valvonnassa. Kotona, harrastuksissa, ”vapaa-ajalla”, koulussa, kerhoissa ja leireillä. Vähintään heidän sijaintinsa on ainakin teoriassa mahdollista selvittää.
Miten helposti valvonnan ja määräysvallan alle alistuvia aikuisia siitä syntyykään. Yhdessä toimimiseenkin kuvittelemme tarvitsevamme auktoriteetteja. Miten oikeudentaju ja vastuuntunto edes kehittyisivät, kun asiat on aina ratkaissut joku ulkopuolinen auktoriteetti?
Nuoriso on pilalla, kun se lakkaa kapinoimasta. Eikä vain nuoriso.