Kun huippu-urheilija päättää uransa, on paluu normaaliin arkeen joillekin ollut kova paikka. Antti Kempakselle laskeutuminen tapahtui pehmeästi.
– Kun lopetin viime kesänä, pidin ensimmäisen kerran vuosikausiin kunnon kesäloman ja syyskuussa aloitin hommat Työväen Urheiluliitossa.
Hän muistelee kävelleensä kilpaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana.
– Siitä lähtien kävin joka vuosi eri ikäkausimestaruuskilpailuissa. Seurassa (Hyrylän Reipas) sai hyvää kävelyvalmennusta ja urheilukoulussa kokeiltiin kaikki lajit.
Budapest sytytti
Kempaksen erikoistuminen pelkästään kävelyyn tapahtui 1998. Tuolloin hän pelasi vielä salibandya B-nuorten SM-sarjassa ja rinnalla kulki vielä jokunen muukin laji. Kipinä kävelyyn syttyi yleisurheilun EM-kisoissa Budapestissa, jossa hän oli turistina ison porukan mukana.
– Siellä Valentin Kononen nappasi hopeaa. Reima Salonen tuli joka aamu koputtamaan hotellihuoneen oveen ja sanoi, että nyt lähdetään lenkille. Siitä tuli mieletön fiilis, ja kun päättäjäisissä pääsin Suomen joukkueen mukana kentälle, silloin päätin, että neljän vuoden kuluttua olen itse kilpailijana EM-kisoissa.
EM-reissun jälkeen Kempas aloitti ammattimaisen harjoittelun. Neljän vuoden tähtäin ei kuitenkaan onnistunut. Reisiluun rasitusvamma pilasi näyttömahdollisuudet ja koko kilpailukausi meni piloille.
Pari vuotta meni erilaisten pikkuvaivojen kanssa, mutta niistä sisuuntuneena nyt 33-vuotias Antti jatkoi määrätietoista harjoittelua ja vuonna 2005 arvokisadebyytti tapahtui kotimaisemissa Helsingin MM-kisoissa. Vaikka kävelyn maratonmatkan 50 kilometrin loppusijoitus 21. ei miestä itseään tyydyttänytkään, niin kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen.
– Olihan se todella upea kokemus päästä kilpailemaan ensimmäisissä aikuisten arvokisoissa kotimaassa.
Vammat piinasivat
Kävelyn maratonmatkan valikoituminen mielimatkaksi johtui jatkuvasti kiusanneista vammoista. Kempas myöntää, että hänen kroppansa on vammaherkkä ja juuri vammojen vuoksi ura on ollut vuoristoradalla taiteilua. Ehkä juuri niistä johtuen uran kirkkain huipennus jäi saavuttamatta.
– Huomasin, että mitä pitempi matka, niin rytmillisesti se sopii minulle paremmin. Muutamat pahat loukkaantumiset 2000-luvun alkuvuosina pudottivat vauhtikuntoani sen verran, että jouduin tekemään paljon pitkiä, korvaavia harjoituksia. Niillä sain kehitettyä pohja- ja aerobista kuntoa ja oli aikalailla luonnollista siirtyä viidellekympille. Silloin kun joskus sain pitkän, ehjän harjoittelujakson, kunto nopeasti nousi.
Hän toteaa, että jatkuva lihaskuntoharjoitteiden lisääminenkään ei vammautumisherkkyyttä poistanut. Hän myöntää, että vuosien varrelle sattui myös harjoitteluvirheitä joiden seurauksia muutamat vammautumiset saattoivat olla. Kun vammakierteeseen lisätään vielä uran varrelle sattuneet pari auto-onnettomuutta juuri harjoituskausien aikana, voidaan puhua jo huonosta onnestakin.
Miestä itseään kismittää vielä vuosi uran päättymisen jälkeen, että uran huipennus eli arvokisamitali jäi saavuttamatta. Paras arvokisasijoitus (11.) tuli Osakan MM-kisoista 2007. Seuraavana vuonna olivatkin vuorossa Pekingin olympialaiset ja hänen itsensä samoin kuin koko yleisurheilevan Suomen odotukset olivat nousujohteiset. Pekingin savusumussa sijoitukseksi tuli 20., mikä on loistava tässä raastavassa lajissa. Mutta pettymys oli miehelle itselleen suuri, sillä tähtäin oli vähintään pistesijalla.
– Tietysti on jotenkin säälittävää, että en koskaan arvokisoihin valmistautuessa saanut alleni ehjää harjoituskautta. Koskaan ei oikein päässyt kokeilemaan omia rajojaan.
Kempaksen viimeiseksi arvokisaksi jäi vuoden 2012 Lontoon olympialaiset. Sinnekään valmistautuminen ei sujunut aivan ongelmitta. Ennen kisoja mies sairasti mykoplasman ja sai allergiaoireita. Kuten monet televisiosta kilpailua seuranneet vielä muistavat hoiperteli sitkeä tuusulalainen maalin sijalle 41.
– Kisa oli minulle tosi rankka. Lontoon jälkeen sitten diagnosoitiin vielä rasitusastma. Se selittää täydellisen uupumisen.
Minkäänlaisiin selittelyihin Kempas ei kuitenkaan vetoa. Hän sanoo valmistautuneensa Lontooseen ”veitsi kurkulla”, ja jos sieltä ei menestystä tule niin sitten pitää uran jatkoa vakavasti pohtia. Lopettamispäätös syntyi noin vuosi sitten keväällä, kun jalkavammat taas iskivät.
– Viime kesäkuussa kilpailin viimeisen kilpailuni. En ole millään tavalla katkera – päinvastoin. Sain urheilu-uralla hienoja, ikimuistettavia kokemuksia ja paljon hyviä ystäviä. Nyt on uusien haasteiden aika.
Uudet haasteet
Nuo uudet haasteet ovat nyt Työväen Urheiluliitossa, jossa hän toimii määräaikaisella sopimuksella lajipäällikkönä. Toimenkuva on laaja. Siihen liittyy muutaman lajin koordinoinnin ohella juniori- ja nuoriliikunnan kehittämistä, ay-yhteistyötä, kouluttamista sekä kansainvälisten asioiden hoitamista. Työn ohella hän opiskelee Markkinointi-Instituutissa liiketaloutta.
– TUL:n toiminnan kehittäminen on ajankohtaista. Miten voimme liiton toimintaa kehittää perinteitä unohtamatta? Mikä on TUL:n toiminnan suunta jatkossa? Ulkopuolista painetta TUL:oa kohtaan tulee paljon. Meidän on pystyttävä perustelemaan TUL:n olemassaolo ja esitettävä keinoja tulevaisuuden haasteiden ratkaisemiseksi.
Lopuksi Kempas haluaa muistuttaa siitä ajankohtaisimmasta haasteesta eli kesäkuun 6.–8. Seinäjoella huipentuvista Lakeuden Kisoista.
– Toivottavasti siellä nähdään paljon tullilaisia ja TUL:n ystäviä nauttimassa liikunnasta ja kulttuurista!