Viimeinen sana
Kuka vielä tohtii viime viikkojen myllerrysten jälkeen väittää, että politiikka on tylsää eikä mitään tapahdu?
Puoluejohtajia tulee ja menee. Hallituksen ovetkin lonksuvat, kun ministereitä kömpii ulos ja toisia marssii sisään. Jotkut poliitikot saivat paikan Brysselin reittikoneeseen ja jotkut joutuvat hyppäämään maitojunaan.
Suomalaisessa politiikassa on tapahtunut ja tapahtuu kevään ja alkavan kesän aikana enemmän kuin ehkä vuosikausiin.
Voiton jälkihehku kantaa hyvin kevääseen asti.
EU-vaalienkin piti olla vain pakollinen rutiinitapahtuma, joka ei oikeastaan vaikuta juuri millään tavalla maailman menoon. Toisin kävi.
EU-vaaleista tuli kuin tulikin eduskuntavaalien esivaalit – valitaan kansanedustajat sitten normaalisti huhtikuussa tai ennen sitä. Vaalitohina alkaa joka tapauksessa heti kesälomien jälkeen. Vasemmistoliiton EU-vaalien voiton jälkihehku kantaa hyvin kevääseen asti ja innostaa vaalityöhön. Demareilla taas synkkä kierre helposti mustaa mielet, eikä mistään oikein tule mitään.
Eurovaalien alhainen äänestysprosentti ei yllättänyt ketään. Siihen on jo totuttu, valitettavasti. Kampanjointi oli nyt aiempaa tehokkaampaa, joten optimistisimmat uskoivat äänestysinnon kasvuun. Niin saattoi osittain käydä, mutta vastaavasti iso joukko äänestäjiä torkahti. Ennen muuta vasemmistoliitto sai uuttakin väkeä liikkeelle ja vastaavasti demarit ja vihreät menettivät vanhoja kannattajiaan.
Politiikan kuuma kevät ei pääty eurovaaleihin. Tulos heijastuu sisäpolitiikkaan. Demarit synkistelevät uuden puheenjohtajansa Antti Rinteen johdolla. Rinteen tilanne ei ole kadehdittava. Hänellä ei käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ryhtyä ex-puheenjohtaja Jutta Urpilaisen paikalle valtiovarainministeriksi. Rinne joutuu nyt nielemään edeltäjänsä talouspoliittiset päätökset, vaikka on niitä kevään aikana moittinut.
Juhannuksen jälkeen Rinteellä on paikka näyttää, mikä hän on poliitikkona. Kokoomus ei nimittäin suosiolla avaa hankalia asioita sisältävää kehyspakettia. Rinne puhuu – aivan oikein – tarpeesta panostaa talouden kasvuun ja suurtyöttömyyden nujertamiseen.
Kun kokoomus ei elvytykseen suostu, demarijohtaja joutuu joko nöyrtymään tai uhkaamaan hallituskriisillä, etteivät puheet ja teot joudu ristiriitaan. Kokoomukselle hajotusvaalit sopisivat, koska demarit ovat nyt niin syvällä suossa, ettei sieltä parissa kuukaudessa nousta, on johdossa kuka tahansa.
Kokoomuksen dominoimassa hallituksessa demarien kannatuskäyrä näyttää kaakkoon. Puolueen visio on hukkunut. Vaikka vastuun kantaminen on jokaiselle puolueelle ykkösvaihtoehto, nyt demarit pyrkivät oppositioon kokoamaan rivejään.
Puolueen kannalta syksy ei parempia aikoja lupaa. Kylmät viimat puhaltavat, kun hallitus alkaa muuttaa kehysriihen periaatepäätöksiä teoiksi. Silloin paljastuu, mitä konkreettisesti on päätetty.
Demarien tuskien taival ei vielä tähän pääty, sillä vihreät vain odottavat ensimmäistä ydinvoimaäänestystä, jolloin puolue siirtyy heittämällä oppositioon taistelemaan vasemmistoliitolle jo menettämistään äänestäjistä.
Kokoomuksen puheenjohtajaratkaisukin voi vaikuttaa demarien kannatukseen. Voimakastahtoinen Paula Risikko saattaa nimittäin nousta kokoomuksen johtoon ja samalla pääministeriksi. Jos kokoomus valitsee historiansa ensimmäisen naispuolisen puheenjohtajan, hänellä voi olla vetovoimaa demarien naisäänestäjäkuntaan.
Jos Risikko voittaa, eurovaalien äänikuningas Alexander Stubb saa pakata EU-laukkunsa. Stubbin kampanjateemat ovat sellaisia, että niiden pohjalle kuitenkin rakennettaneen seuraavan hallituksen ohjelma, jos se kokoomuksesta on kiinni ja miksei olisi eli Suomi Natoon, tuloverot alas, valtion omaisuus myyntiin ja armeijalle lisää rahaa. Keskusta nyökyttelee vain vähän muristen.
Perussuomalaiset ovat pois pelistä. Imu puolueeseen hiipuu ja puheenjohtaja Timo Soinin sutkautuksetkin ovat hävinneet miltei kuulumattomiin. Jussi Halla-ahon lähtö europarlamenttiin taas tietää puolueelle varmaa tappiota ainakin Helsingissä.