Elina Vainikainen käynnisti viime viikolla tällä palstalla kaksiosaisen kirjoitussarjan, jossa avataan hieman jalkapallotalouden Pandoran lipasta. Lähdimme liikkeelle Suomesta, jossa keskustelua hallitsee tällä hetkellä Mika Lehkosuon ja Hongan kädenvääntö rahasta ja maksamattomista palkkioista.
Suomifutiksessa vastaavat taloudelliset fiaskot ovat toistuneet säännöllisesti. Monet ajattelevat konttauksen johtuvan ensisijaisesti jalkapallotaloutemme pienuudesta ja ikuisen kakkoslajin asemasta. He ovat väärässä. Vääristynyt tuottojärjestelmä ja surkea johtaminen ovat globaaleja ilmiöitä jalkapallossa.
Eräs suurimmista futismyyteistä liittyy talouteen. Jalkapalloseuroja pidetään bisneksenä, josta on mahdollista kotiuttaa valtavia voittoja pelaamalla korttinsa oikein. Todellisuus on jotain aivan muuta.
Vain murto-osa lajin parissa pyörivästä rahasta löytää tiensä seurojen pöytään.
Konsulttifirma Deloitte julkaisee vuosittain virallisen rahalistan, joka laittaa maailman rikkaimmat seurat järjestykseen. Viime vuonna rankingin kärjessä oli Real Madrid, jonka liikevaihto ylsi hieman päälle 518 miljoonaan euroon.
Summa kuulostaa suurelta, mutta suomalaisyritysten listalla Realin liikevaihdolla ei yllettäisi edes sadan joukkoon. Vertailussa madridilaiset kulkevat samanlaisessa kokoluokassa Jyväskylän seudulla vaikuttavan Osuuskauppa Keskimaan kanssa.
Deloitten listaa hallitsee kasvun illuusio. Tulot kasvavat koko ajan, mutta tilanteesta jää monelle harhaanjohtava kuva jalkapallotalouden todellisesta koosta ja ennen kaikkea viivan alle kulujen jälkeen jäävistä summista.
Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics-futisraamatussa on haettu vertailupohjaa Valioliigaseurojen ja muun liiketoiminnan voittojen välille. Esimerkiksi Manchester Unitedin vuosittaista viivan alle jäävää summaa voidaan verrata yhden brittiläisen Tesco-supermarketin keskimääräiseen liikevoittoon. Huomattakoon, että Tescoja on pelkästään sumusaarilla yli 600.
Jalkapallo on siis äärimmäisen huonoa bisnestä, mutta enimmäkseen vain seurojen näkökulmasta. Lajin ympärille on rakentunut valtava media- ja yrityskoneisto, joka on hyötynyt taloudellisesti jalkapallon globaalista luonteesta ja sen synnyttämistä tähdistä.
Myös pelaajista on tullut vuosien kuluessa miljonäärejä. Englannissa revittiin vuonna 1961 alas palkkakatto, joka oli 20 puntaa viikossa. Siihen aikaan kyseessä oli kohtuullisen mukava ansio, joka ylitti palkansaajan keskitulon. Cristiano Ronaldon tuoreessa maailmanennätysliksassa (300 000 euroa viikossa) ei ole puolestaan enää mitään kohtuullisuutta eikä järkeä. Varsinkaan, kun se suhteutetaan seurojen liikevaihtoon.
Jalkapallon suurin talousparadoksi on tässä. Vain murto-osa lajin parissa pyörivästä rahasta löytää tiensä sirkusta pyörittävien seurojen pöytään. Vääristyneessä kilpailutilanteessa kunnianhimoisilla seuroilla on vähän vaihtoehtoja. Ainoa tapa voittaa on kuluttaa enemmän kuin tienaa.
Tässä yhtälössä tarvitaan joko ikuisesti avoinna oleva julkinen piikki Espanjan megaseurojen tapaan tai upporikas mesenaatti, jonka lompakossa ei Matti vieraile. Englannissa valioliigaseurat ovat enenevässä määrin sekalaisten sheikkien, oligarkkien ja Vincent Tanin kaltaisten eksentrikkojen hallinnassa.
Jalkapallotalouden julkikuva vetää kyyniseksi, mutta onneksi olemassa on myös poikkeuksia. Saksalaiset seurat ovat edenneet rauhallisesti yhteisöllisyys edellä ja niiden talousasiat ovat nykyisin järkevämmällä pohjalla. Englannin esimerkki osoittaa puolestaan, että televisiotulojen tasaisempi jakaminen luo järkeviä toiminta- ja kasvuedellytyksiä pienemmille seuroille.
Punainen lanka löytyy yhteisöllisyydestä, jossa seuran kannattajat ja jäsenet ovat keskiössä. Yhteisöillä on historia, jonka halutaan jatkuvan vanhemmilta lapsille. Tämän tematiikan sivuuttaville kyhäelmille ei voi povata pitkää lentoa missään, vaikka sekkivihkossa sivuja riittäisikin. Sen vuoksi paikallisista lähtökohdista etenevä pieni ja kaunis ei ole ainoastaan romanttisin, vaan usein myös taloudellisesti järkevin tapa toimia.
Viikonlopun vakiokupongilta löytyy Englannin FA-cupia (kohteet 1–3) sekä alempien divisioonien taistoja. Cup-kierroksen herkkupala on Manchester Cityn ja Chelsean kohtaaminen, jossa merkkejä ei kannata säästellä. Mourinho otti viime viikolla niskalenkin Pellegrinistä, mutta vierasvoitolle kannattaa silti asentaa ykkösvarmistus.
Championshipissä vahvoilla ovat kohteen 4 Ipswich ja vierasvoittoa Bournemouthissa jahtaava kärkiryhmä Burnley.
Vakioveikkauksen peliaika päättyy ottelusiirroista johtuen poikkeuksellisesti jo perjantaina 14.2. kello 21.40. Kansan Uutisten Viikkolehti suosittaa 64 merkin järjestelmää: 2(1), X(1), 2(X), 1, 1, 2, X, 1, 2(1), 2(X), 1, 2(1), 1.
uutiskirje 