Näyttää siltä, että minun on pyydettävä anteeksi edellistä kolumniani. En olisi saanut kirjoittaa näkemästäni ja kokemastani Valko-Venäjällä. Olen kuulemma sinisilmäinen tyrannisen propagandan uhri, joka aivopestiin keinotuoliin pistettynä:
”Vastaavanlaista naiivin ihailevaa keinutuolijournalismia on aikoinaan nähty monenlaisista diktatuureista – niin 1930-luvun Saksasta, Neuvostoliitosta kuin 1970-luvun Chilestäkin” (Tarkoittiko viimeinen esimerkki Salvador Allendea vai Augusto Pinochetia?).
Tiesin, että minua syytetään hehkutuksesta, vaikka mielestäni kertomukseni oli hyvin rauhallinen. Itselläni oli hyvin selkeä ennakkokäsitys Valko-Venäjästä – medialta saatu. En ollut koskaan ennen käynyt siellä.
Itselläni oli hyvin selkeä ennakkokäsitys Valko-Venäjästä – medialta saatu.
Jos maan johtoa kiinnostavat ”vain omat rahat, oma valta ja jääkiekko”, niin sen pitäisi näkyä katukuvassa – sitä myös etsin ensimmäisinä päivinä Minskissä. Odotin pelon ilmapiiriä, ankeita jonoja, sulkeutuneita ihmisiä, jotka yrittävät olla näkymättömiä. Enkä löytänyt. Ympärillä oli avoimia, iloisia ihmisiä, jotkut ironisia. Esimerkiksi, Brestissä ihmettelin, miksi perjantaina kaikki kävelykadun terassit suljetaan kello 23.00, jonka jälkeen pitäisi siirtyä sisätiloihin. Yksi kahvilan asiakkaista heitti siihen: ”Eikö Lännessä tiedetä, että Valko-Venäjällä klo 23 alkaa ulkonaliikkumiskielto?” ja muut hänen pöydässä nauroivat makeasti.
On vaikea luopua omista käsityksistään varsinkin silloin, kun kysymys on omasta näkökulmasta kaukaisiin asioihin. On paljon helpompaa säilyttää musta-valkoinen kuva sellaisenaan. Mutta paikan päällä on oltava valmis kohtaamaan moninaisempaa todellisuutta.
Ihmisoikeusloukkauksia ei voi hyväksyä eikä selittää valtion turvallisuuden nimissä. Eikä niitä voida asettaa vastakkain katujen siisteydelle. Se ei ole ollut pointtini, vaikka kuinka joku yrittää puolestani tulkita tekstiäni. Minusta on myös vastuutonta lähteä siitä, että Valko-Venäjästä on kirjoitettava vain ja ainoastaan tietyllä tavalla jättämällä tavallisten ihmisten elämä sivuun – niiden, jotka eivät osallistu mielenosoituksiin.
Kyllä, minua hämmästytti tieto, että Valko-Venäjällä on olemassa teollisuus, maa- ja metsätalous, joita modernisoidaan, samoin valtion sosiaaliset ohjelmat. Niistä ei kirjoiteta suomalaisessa mediassa. Tiedän palautteista, että hyvin monille se oli myös yllätys – heidänkin käsityksensä Valko-Venäjästä oli ongelmalähtöinen ja Lukašenka-keskeinen.
Monipuolisempi tiedottaminen auttaisi välttämään ”joko-tai” -asettelua. Ja se mielestäni tarkoittaa, että esimerkiksi Venäjästä kertovissa jutuissa eivät ole äänessä vain vallan tai opposition (heitäkin on hyvin kirjaava joukko) edustajat, vaan myös muut – asiantuntijat, tavalliset ihmiset. Olemme nähneet, mitä tapahtuu, kun venäläinen media antaa mahdollisuuden puhua lastensuojeluasioista vain Suomen viranomaisille ja tyytymättömille suomalaisille sekä ottaa kommentteja omilta eksperteiltään.
Minkähän takia tänään on vaikeampi saada kokonaiskuvaa maailmasta, vaikka teknologia antaa paljon mahdollisuuksia tiedonhakuun? Onko niin, että usko painettuun sanaan ja näytettyyn kuvaan on vahvempi maassa, jossa sananvapaus on perinteisesti kunniassa? Meidän ei tarvitse ajatella vaihtoehtoisia lähteitä, kyseenalaistaa tarjottuja mielikuvia, puhumattakaan rivienvälistä lukemisesta. Mutta sitten valtavirrasta poikkeavan jutun miellämme loukkauksena olemassa oleville totuuksille.
Matkani jälkeen tuli mieleen, tapahtuuko entisen Neuvostoliiton alueella paljoni samoja asioita, joita Suomi koki lähes sata vuotta sitten? Kuinka 1930-luvulla suhtauduttiin oppositioon, mitä keinoja valtio käytti rakentaakseen itsenäistä Suomea? Totta kai puitteet ovat olleet erilaisia, maailma on muuttunut sadan vuoden aikana, samoin lähtökohdat. Silloin koko maailmalla vallankumouksen pelko pakotti eri valtioiden eliitin osittain luopumaan vallasta ja suostumaan demokratian kehittämiseen. Pysähtyikö se prosessi kaksikymmentä vuotta sitten vanhoissa länsimaisissa valtioissa, kun uudet vasta aloittivat etsiä oman itsenäisyytensä muotoja?
En tiedä, mutta minusta jokaisessa maassa on epäkohtia ja ongelmia, joihin tarvitaan ratkaisuja. Ja ne on etsittävä sisältäpäin pitäen silmällä muiden maiden kokemuksia vastaavien ongelmien ratkomisessa – sekä positiivisia, että negatiivisia. Ratkaisuja etsitään yhteisvoimiin ja päätöksien taakse on saatava yhteiskunnalta tukea, muuten onnistumisen mahdollisuus tulee olemaan hyvin pieni. Ehkä tämä on idealistinen käsitys asioiden hoitamisesta, mutta periaatteessa nimenomaan tällaista kuvaa annetaan Suomesta sekä tänne muuttaneille että ulkomaalaisille ylipäätänsä. Ja samaa väittävät poliitikot – vallassa olevat ainakin.
Meitä häiritsee, jos ulkopuolelta tullaan sanomaan, kuinka asioita pitäisi hoitaa, varsinkin jos pyytämättä tulleilla neuvojilla omat asiat ovat mielestämme kaukana täydellisyydestä. Ärtyneisyytemme on vielä suurempi, jos neuvoja viittaa tietyn suomalaisen mielipiteisiin – sen samaan miehen, johon me suhtaudumme epäilevästi ja uskomme hänen vilpillisyyteensä.
Onko niin ihmeellistä jos muualla reagoidaan vastaavalla tavalla meidän yrityksiimme auttaa? Totta kai olemme parempia, puhtaampia ja ehdottomasti vilpittömiä. Olemmehan auttamassa kaikkia heikompia ja hätää kärsiviä riippumatta siitä, missä he kohtaavat vääryyksiä. Uskommeko itse tähän?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.