Kesäkuu sattui olemaan minulle matkustuskuukausi. Alkukuusta kävin Moskovassa yhdessä seminaarissa, jonka järjesti Solzhenitsynin säätiö. Juhannukseksi lähden Valko-Venäjälle venäjänkielisen lehdistön kongressiin. Näitä ammattilaisten tapaamisia on järjestetty vuodesta 1999. Kongressi on auttanut minua tutustumaan Sotšiin, New Yorkiin, Berliiniin, Astanaan, Bakuun, Odessaan, Pariisiin, Napoliin ja muihin paikkoihin, joissa on venäjänkielistä mediaa.
Itse asiassa nämä matkat todistivat sen, kuinka vähän eri tahot tietävät, mitä kentällä tapahtuu. Säätiö on huomannut,kuinka paljon eri maissa on Venäjältä lähteneitä, vaikka kymmenen vuotta sen työntekijät ovat keränneet ja arkistoineet sen, mitä emigranttien jälkeläiset ovat halunneet palauttaa takaisin Venäjälle.
Vuosien saatossa säätiö on tutustunut venäjänkielisiin eri maissa, huomannut siellä myös mediat. Jalo ele kutsua eri julkaisujen edustajat Moskovaan oli säätiön ensimmäinen ja onnistunut. Mukana oli kahdeksan julkaisua: kaksi kirjallisuusaikakausilehteä Minskistä ja Kööpenhaminasta, kaksi verkkojulkaisua Ruotsista ja Ranskasta, ukrainalainen Ilta-Nikolaev (ilmestyy kolme kertaa viikossa), viikkolehti Dublinista, meidän kuukausijulkaisumme Suomesta sekä bulgarialainen talouslehti. Hyvin erilaisia medioita, mikä oli ongelmallista paneelikeskustelussa – erilaiset tavoitteet, intressit ja toimintatavat asettavat tietyt rajoitteet.
Ehkä karkotus ja pakkomuutto kotimaasta vallankumouksen takia pitivät toimittajat enemmän kiinni menneisyydessä.
Mielenkiintoista oli, varsinkin kun keskustelussa oli pietarilaisen yliopiston journalistiikkatiedekunnan dekaani, historioitsija, joka on tutkinut 1800–1900-luvun ulkovenäläistä journalistiikkaa. Seminaari antoi hänelle idean ottaa huomioon myös tänä päivänä Venäjän ulkopuolella toimivat venäjänkieliset lehdet. Nythän on mahdollisuus haastatella tällaisten medioiden tekijöitä – elossa kun vielä ollaan.
Dekaani korosti omassa puheenvuorossaan, että 1800-luvulla eri maissa asuneet venäläiset kustantajat ja toimittajat ilman puhelimia ja Internetiä kävivät vilkasta polemiikkia keskenään lehtenne sivuilla. Sama koski viime vuosisadan alussa perustettuja julkaisuja. Nykyään on paljon enemmän mahdollisuuksia seurata reaaliajassa kollegojen työtä kaikissa maailmankolkissa, mutta kukin meistä elää omaa elämää keskittyen omiin juttuihin ja asioihin. Ehkä karkotus ja pakkomuutto kotimaasta vallankumouksen takia pitivät toimittajat enemmän kiinni menneisyydessä ja tarve pohtia Venäjän tulevaisuutta yhdisti heitä ihan eri tavalla kuin nyt.
Voin kuvitella, että tutkijat, jotka ovat tottuneet lukemaan Leninin herättäneen toisinajattelija Alexander Herzenin ja Petr Dolgorukovin väittelyihin Venäjän kohtalosta, odottavat meiltä, tänään ja täällä toimivilta toimittajilta, kärkeviä mielipiteitä itänaapurimaan kehityksestä. Sitten he pettyvät, kun meitä kiinnostaa enemmän Suomen maahanmuuttopolitiikka, terveydenhuolto, koulutus ja työllisyys. Mutta mitä sille voi? Saa vain toivoa, että löydän ymmärtämystä suomalaisilta kollegoiltani kotouttamisasioissa, jotta yhdistämällä voimat saamme nopeammin tehokkaita ratkaisuja ja toimivia käytäntöjä kaikkien tietoisuuteen.
Toinen matkani on vasta edessä. Löysin Areenalta dokumentin Valko-Venäjästä – Euroopan viimeinen diktatuuri. Samalla lähdin etsimään ajankohtaista tietoa – myös matkailijoille suunnattua – Internetistä. Rupesin kyselemään tuttaviltani, jotka ovat viime aikoina käyneet Minskissä. Odotan mielenkiinnoilla minkälaisen kaupungin löydän.
Ensimmäiset päivät asun netin kautta vuokratussa huoneistossa. Kansainvälinen nettipalvelu välittää taloudellisia majoitusvaihtoehtoja sekä Helsingissä että Minskissä. Kuvat, selostukset sijainnista ja varustetasosta (mm. ilmainen Wi-Fi) muistuttavat minun ystäväni vuokrattavaksi tarjoamaa mansardiasuntoa: metron lähellä, vasta remontoitu, kaupat ja palvelut lähellä. Sieltä pääsee todennäköisesti helposti liikkumaan kaupungilla, tutustumaan ihmisiin ja saamaan käsityksen elämänmenosta, josta saa etukäteen aika ristiriitaista tietoa, lähteestä riippuen.
Sieltä siirryn hotellin, mihin majoitetaan venäjänkielisen lehdistön kongressin osanottajia. Ottaen huomioon, että järjestäjinä ovat myös valkovenäläiset viralliset tahot, uskoisin, että meitä autetaan näkemään maan parhaat puolet kuten on tapahtunut edellisissä kongresseissa Kazakstanissa, Sveitsissä, Ukrainassa tai Ruotsissa. En vertaile maita, vaan totean sen tosiasian, että kaikki valtiot pyrkivät markkinoimaan omaa maataan toimittajille.
Ohjelmassa on keskusteluja nykymediasta Venäjällä ja sen ulkopuolella, venäjän kielen säilyttämisestä ulkomailla, uusista teknologioista ja niiden tuomista mahdollisuuksista. Lisäksi käydään Brestissä sekä Białowiezan metsässä, jossa neuvostotasavaltojen johtajat allekirjoittivat vuonna 1991 sopimuksen IVY:n muodostamisesta. Se johti myöhemmin samana vuonna Neuvostoliiton lakkauttamiseen. Tutustuminen historialliseen paikkaan tapahtuu juhannuksena, joten tiedossa on hyvin erilainen keskikesän juhla.
Yritän olen avoin ja ennakkoluuloton. Ainakin ne nettisivut, jossa nuoret kertovat omasta Minskistä ja uusista projekteista, ovat hyvin sympaattiset ja hehkuvat positiivisuutta. Näkee, että he rakastavat kotikaupunkiaan ja tekevät paljon sen hyväksi. Sivuilla ei ole politiikkaa, mutta tekeekö se niistä epäuskottavia? Lähden selvittämään sitä mielenkiinnoilla.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.