Masa-Yardsin pääjuristi teki hypyn tuntemattomaan ja ryhtyi päätoimiseksi jännityskirjailijaksi. Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan päätösosa Valkoinen kääpiö ilmestyi vuonna 2012.
Tappava ebola-virus uhkaa ryöstäytyä Helsingissä, suomalaisella tietotekniikan salausohjelmalla tehdään kaikkien aikojen ryöstö ja Ateneumista lähtee liikkeelle EU-komissaarien murhasarja.
Helsinki vilisee eri maiden turvallisuuspalvelujen agentteja ja Supon etsivää Arto Ratamoa viedään maasta toiseen.
Siinä maailma, jonka riuskojen trillereiden kirjoittaja Taavi Soininvaara on luonut kolmessa jännitysromaanissaan.
Soininvaaran kirjoissa syylliseksi ei paljastu lopulta hovimestari, sillä niissä pelataan aina suuren luokan kansainvälistä peliä. Lajin yleismaailmallisten pelisääntöjen mukaan toiminta etenee yhtä aikaa monessa paikassa ja riittävän monessa maassa. Langat kootaan yhteen loppuhuipennuksessa, jota seuraa mieluusti vielä viimeinen yllätys. Kaikki edellä luettu kääntyykin päälaelleen.
Vauhdikkaat trillerit ovat aina myyneet Suomessa hyvin, mutta jostain kummallisesta syystä niitä on alettu kirjoittaa täällä vasta äsken. Kotimaiset kirjoittajat ovat luottaneet keski-ikäiseen, vatsavaivaiseen ja eronneeseen poliisi-hahmoon siihen asti, kun näyttämölle astui Ilkka Remes.
Nyt myös nimestä Soininvaara on tulossa samanlainen jännityksen laatutakuu.
Valitsin sen, mikä kiinnostaa
Vielä kaksi vuotta sitten Taavi Soininvaara teki töitä Masa-Yardsin pääjuristina.
Lomilla ja kaikkina muinakin vapaa-aikoinaan hän kirjoitti kolme vuotta jännitystarinaa, joka sai romaanin muodon nimellä Ebola-Helsinki. Loppukesällä 2000 ilmestynyt kirja sai kohtuulliset arvostelut ja hyvän myynnin.
Helmikuussa 2001 Soininvaara sai valmiiksi seuraavan jännärinsä Inferno.fi, jätti arvatenkin hyväpalkkaisen leipätyönsä ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi.
– Jompi kumpi oli pakko jättää. Ja mieluummin teen sitä, mistä tykkään, hän perustelee uskaliaalta tuntuvaa ratkaisua.
Juristin palkan sijaan toimeentulo on nyt sen varassa, millaisen vastaanoton kulloinenkin kirja saa.
Taavi Soininvaara kertoo kirjoittaneensa Ebola-Helsingin käytännössä kylmiltään. Sitä ennen hän ei ollut kirjoittanut oikeastaan mitään, mutta lukenut kylläkin paljon lapsesta asti.
– Muistan kyllä lukiossa joskus sanoneeni, että olisi kiva kirjoittaa. Ajatus muhi vuosikausia.
Soininvaaran lahjoista kertoo se, että Ebolan ensimmäisestä versiosta kiinnostui heti kolme eri kustantajaa. Syynä voi olla myös se, että Ilkka Remeksen huikean menestyksen jälkeen muutkin kustantamot halusivat talliinsa kansainvälistä jännitystä suomalaisille lukijoille kirjoittavan spesialistin.
Suomalaisesta trilleristä ei oikein voi puhua mainitsematta Remestä, mutta tulkoon se nyt tässä todetuksi, että Taavi Soininvaara ei lähtenyt hänen avaamalleen tielle, sillä hän aloitti Ebolan kirjoittamisen jo ennen Remeksen esikoisen Pääkallokehrääjän ilmestymistä. Pääkallokehrääjä ilmestyi siinä vaiheessa, kun Ebola-Helsingin ensimmäinen versio oli kustantajilla.
Uuden kirjan juoni kasassa
Taavi Soininvaaran tämän vuoden kirja Koston komissio tuli myyntiin noin kuukausi sitten.
Kirjailijan vuodenkierrossa se on jo taakse jäänyttä elämää sillä seuraavan kirjan juonta hänellä on kasassa 120 liuskaa. Sen, kirjan ”luurangon”, hän pyrkii saamaan valmiiksi ennen kesälomaa.
– Muuten ei pääse lomafiilikseen, jos ei ole paperia mihin palata, hän perustelee tiukkaa työtahtia.
Syksyn Soininvaara kasaa lihaa luiden ympärille ja kirjan ensimmäinen vedos lähtee kustantajalle tammi-helmikuun vaihteessa. Huhtikuussa ensi kesänä kauppoihin tuleva kirja on valmis. Sen aihepiiriä Soininvaara ei vielä paljasta.
Paperilla hänellä on olemassa idea jo vuoden 2004 jännäriinkin.
Kirjoittaessa Soininvaaralta jää ideoita ylikin ja niitä hän kirjaa muistiin käytettäväksi seuraavissa teoksissa.
– Minulla on yksi kansio sellaisia ideoita varten, joita ei voi käyttää tekeillä olevassa kirjassa. Se luo tässä hommassa turvaa, että on varastossa ideoita eikä ole koskaan ihan tyhjän päällä.
Jännärin teossa tärkeintä hänestä on yksi kantava idea. Idean on oltava sellainen, että se kiinnostaa kirjoittajaa itseään.
Lisäksi reseptiin tarvitaan yllättäviä käänteitä ja riittävästi henkilökuvausta. Soininvaaran mielestä hyvä trilleri ei ole uskottava, jos se tapahtuu pelkästään Suomessa. Siksi uutuudessakin viiletetään Suomen lisäksi ainakin Unkarissa, Espanjassa, Italiassa ja Tanskassa.
– Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin on mahdollista, että yksi murha tapahtuu Suomessa. Mutta ei ole kovin todennäköistä, että ne kaikki tapahtuisivat täällä, hän sanoo.
Faktoista ei lipsuta
Trillerien kirjoittajat kokoavat usein kirjoihinsa hämmästyttävän määrän erilaista faktatietoa. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton bioaseohjelmasta saa pätevän johdatuksen pelkästään lukemalla Richard Prestonin Tapaus Kobran ja Ilkka Remeksen Uhrilennon.
Taavi Soininvaara ei ole pekkaa pahempi. Koston komissiossa hän esittelee perin pohjin niin järjestäytyneen rikollisuuden rakennetta Unkarissa kuin elektronisen valvonnan uusimpia hienouksiakin tähän tapaan:
”Amerikassa ihmisten tarkkailuun yritettiin jo soveltaa mineraalien etsimiseen ja aseiden naamioinnin läpäisemiseen käytettyä hyperspektristä kuvausta. Se tunnisti ihmisen mittaamalla kehosta huokuvia värispektrejä. Tekniikkagurut kehittelivät myös sensoreja, jotka mittasivat automaattisesti kohteen jalkojen pituuden, vyötärön leveyden ja muut ’räätälinmitat.’ Ja koekäytössä oli älylattioita, jotka pystyivät yksilöimään ihmisen jalanjäljen voimaprofiilista, ja kameroita, jotka kykenivät tunnistamaan yksilön sadan metrin päästä silmien iiristen perusteella”, Soininvaara pudottelee teknisiä yksityiskohtia.
Tutkimustyön hän kertoo tekevänsä pitkin matkaa kirjaa kirjoittaessaan ja vakuuttaa, että joka sana on totta. Tiedot ovat koottavissa ulkomaisista lehdistä ja käyttämällä oikeita hakusanoja internetin hakukoneissa. Luonnollisesti lähdekritiikki on silloin tarpeen.
Taavi Soininvaara korostaa sitä, että jos lukijalle annetaan ymmärtää, että jokin asia on fakta, niin sen on myös sitä oltava. Siltikin, vaikka pieni vilunki menisi läpi 99 prosentille lukijoista.
– Aina löytyy ne viisi ihmistä, jotka tietävät.
Tutkimustyöhön kuuluu sekin, että Soininvaara vierailee niissä paikoissa, joihin hän vie sankarinsa ja konnansa. Hän ottaa kuvia, tekee muistiinpanoja ja sanelee vaikutelmiaan paikoista ja rakennuksista.
Sattumallakin on sijansa
Taavi Soininvaara hyödyntää Koston komissiossa myös kiinnostavaa, mutta vähän tunnettua faktaa Suomen poliittisesta historiasta. Komissaarien murhiin osallistunut suomalainen EU:n kiihkeä vastustaja viestittää, että kyseessä on jonkinlainen vapaustaistelu käyttämällä nimeä Alexander de Gadd.
Nimimerkki teki oikean poliittisen murhan Suomessa vuonna 1905. Alexander de Gaddina esiintynyt nivalalaissyntyinen suomalaisuusaktivisti Lennart Hohenthal ampui silloin laittoman venäläishallinnon symbolina pidetyn prokuraattori Soisalon-Soinisen.
Hohenthal ei ole koskaan noussut samanlaiseen maineeseen kuin toinen salamurhaaja Eugen Schauman. Mistä Soininvaara hänet keksi?
– Tiesin hänet, koska Hohenthalin pojan pojan poika tai veljen pojan poika on avovaimoni isän ystävä ja olemme rakentaneet yhdessä mökkiä. Sitä kautta asia on tullut joskus puheeksi, Soininvaara kertoo kirjailijan työhön joskus kuuluvasta sattumanvaraisuudesta.
Henkilöillä on oltava taustansa
Taavi Soininvaara kirjoittaa kansainvälisen luokan jännäreitä maailmanlaajuisella reseptillä. Mitään suurta omaperäisyyttä niissä ei ole lukuunottamatta sitä, että päähenkilöt ovat suomalaisia.
Yhdessä suhteessa hän kuitenkin eroaa selvästi edukseen ludlumeista, clancyistä ja folleteista. Soininvaara panostaa tosissaan myös henkilökuvaukseen. Supon päällikkö Jussi Ketonen on melkoinen persoona ja etsivä Arto Ratamo on käynyt läpi kovan myllyn kolmessa romaanissa.
Soininvaara kertoo, että henkilökuvaus on hänelle tärkeää myös kirjojen lukijana.
– Jos kirjassa kerrotaan sarjamurhaajasta, niin ainakin minä kaipaan sitä, että mikä on sekoittanut hänen päänsä. Leffoissa on monta kertaa se ongelma, että annetaan joku hirviö eikä millään tavalla selitetä, mistä se on syntynyt.
– Trillerigenressä tämä ei ole kovin yleistä, mutta sitten taas dekkareissa on monta kertaa syviä henkilökuvauksia, hän huomauttaa.
Soininvaara kirjoittaakin samoista henkilöistä sen takia, että voi kehittää heidän elämäänsä eteenpäin. Yhteen trilleriin mahtuu kuitenkin vain hyvin rajallinen määrä henkilökuvausta, sillä sehän ei ole tällaisten kirjojen juju.
uutiskirje 
