Panteismi ei kiihkoile Jumalan olemassaolosta

Taivastelun valtakunnailla 13

Jo Nesbon trillerissä ”Aave” virkaheitto rikospoliisi Harry Hole keskustelee rappiolle menneen teologi Caton kanssa uskonnon olemuksesta.

Cato lipsauttaa kuudennen käskyn kieltävän lausumasta väärää todistusta lähimmäisestäsi. Harry korjaa sen olevan kahdeksannen käskyn, mutta käskyn mukaan kai omista asioistaan saa valehdella.

Cato huomauttaa, että he eivät Jeesuksen kanssa aseta toisilleen muodollisia vaatimuksia:

-Sana on meille kaikki kaikessa. Mutta kuten kaikki shamaanit, tietäjät ja ennustajat, me voimme joskus herättää valheellisia toiveita ja jakaa aitoa lohdutusta.

-Etkö ole edes kristitty? Harry kysyy.

-Sanotaan näin, että usko ei ole pelastanut minua koskaan, mutta epäily sitä vastoin on. Sen vuoksi siitä on tullut minun testamenttini. Kysymykseni kuuluu: onko loppujen lopuksi varmaa, ettei Jumalaa ole olemassa ja ettei hänellä ole kaikelle jotain tarkoitusta?

Cato huomauttaa, että jos hänellä on väärennetyt liperit, Harrylla puolestaan on väärennetty seriffintähti:

-Kuinka järkkymättömästi sinä uskot omaan evankeliumiisi? Kunnon kansalaisia suojellaan ja langenneille taataan rangaistus heidän syntiensä mukaisesti. Etkö sinäkin ole epäilijä?

Heinrich Heine (1797-1856) kirjoitti 180 vuotta ennen Harryn ja Caton keskustelua teoksessaan ”Romantiikan koulu”, miten J.W. Goethen (1749-1832) panteismin vanavedessä monista oli tullut indifferentistejä, joille oli samantekevää onko Jumala olemassa vai ei.

Muuttuisiko mikään vaikka Jumala olisikin olemassa, koska panteismi pitää olevaista (luontoa) ja jumalaa samana ilmiönä.

Heinen mukaan kyseiset ihmiset ajattelevat, että mikäli kaikki on Jumalaa, on samantekevää, minkä kanssa sitä puuhailee, pilvien taikka antiikin kameekorujen, kansanlaulujen tai apinainluitten, ihmisten tai näyttelijöitten.

Tässä piilee Heinen mielestä erhe: kaikki ei ole Jumalaa, vaan Jumala on kaikkea. Jumala ei käy ilmi samassa mitassa kaikissa olioissa, vaan hän tulee todeksi eriasteisesti eri olioissa.

Kaikissa piilee pyrkimys korkeampiasteiseen jumalallisuuteen, ja tämä on luonnon edistymisen suuri laki.

Näillä sanoilla Heine viitoitti tietä henkistyneeseen darwinismiin lähes 30 vuotta ennen kuin Darwinin ”Lajien synty” ilmestyi 1859, samana vuonna Marxin ”Poliittisen taloustieteen arvostelun” sekä Gontsarovin ”Oblomovin” kanssa.

Heinen mukaan Goethe koki kristillisen intoilun kyllästyttävänä eikä käsittänyt myöskään filosofista intoilua. Goethelle oli tärkeämpää saavuttaa mielenrauha pysyttelemällä tämän puoleisessa maailmassa:

”Goethe ei iskeytynytkään korkeimpiin ihmisyyden pyyteisiin vaan touhusi taideleikkikalujen, anatomian, väriopin, kasvitieteen ja pilvienhavainnoinnin parissa: Jumala tulee ilmi olioissa enemmän tai vähemmän, hän elää tässä jatkuvassa ilmentymisessä, Jumala on liikkeessä, toiminnassa, ajassa, hänen pyhä hengityksensä havisuttaa historian lehtiä, Jumalan varsinaista kirjaa,” Heine kirjoittaa.

Uskonnollisissa piireissä Goethe herätti pöyristystä toteamalla, että risti oli hänelle yhtä kohtalokas kuin luteet, valkosipuli ja tupakka, tuon ajan Saksan pyhä allianssi.