Horisontti
Modernisaatiolla tarkoitetaan yksikertaisimmillaan yhteiskuntien elinkeinorakenteen muutosta aluksi maatalousvaltaisista teollisuuden ja kaupan dominoimiksi ja sittemmin palveluvaltaisiksi. Kehitystä on helpointa kuvata sillä, kuinka paljon kunakin ajankohtana maatalous, teollisuus ja palveluelinkeinot ovat työllistäneet väestöä.
Yleisesti ajatellaan, että modernisaatiota ovat sen runsaan parivuosisataisen historian aikana sysänneet aina eteenpäin teknologian kehitys ja uudet tuotannollista toimintaa vauhdittaneet innovaatiot. Yksimielisiä ollaan siitä, että kehitys lähti toisen maailmansodan jälkeen jatkuvasti kiihtyneeseen nousuun.
Modernisaation koko kuvaan kuuluu paljon muutakin kuin elinkeinorakenteen muutos. Keskeisiä asioita ovat olleet väestön lukutaidon yleistyminen ja painetun median, kirjojen ja sanomalehtien, tuleminen vähitellen kaikkien ulottuville. Myöhemmin on tapahtunut sähköisen median, radion ja television, sittemmin mm. internetin vastaava kehitys. Näillä seikoilla on ollut valtava kulttuurinen vaikutus. Kulttuurinen kehitys on puolestaan jouduttanut teknologista kehitystä ja päinvastoin.
Modernisaatio on ollut vuorovaikutteinen yhteiskunnallinen prosessi.
Ei ole mahdollista nimetä yhtä tai edes muutamaa keskeistä historian henkilöä, jotka sysäsivät modernisaation liikkeelle. Kerran liikkeelle lähdettyään modernisaatio on ollut vuorovaikutteinen yhteiskunnallinen prosessi, jota ovat teknologisilla ja kulttuurisilla innovaatioillaan jouduttaneet lukemattomat – useimmat ikuisesti nimettömiksi jäävät – tekijät. Kulttuurihistoria kertoo suuria läpimurtoja aikaansaaneista ihmisistä esimerkkeinä Galilei, Newton, Einstein, Edison, Marx, Freud, Weber jne. Parhaimmillaan kulttuurihistoria ei kuitenkaan hämärrä modernisaation sosiaalista ja prosessuaalista luonnetta.
Nykyisin vallitsee jo lähes universaali yksimielisyys siitä, että modernin yhteiskunnan ainoa legitiimi hallintomuoto on demokratia, joka perustuu kansalle vastuulliseen hallintoon, kaikkien aikuisten kansalaisuuteen, vapaaseen puoluemuodostukseen, sekä mielipiteen ja sen ilmaisemisen vapauteen. Vaikka demokratia ei erilaisista historiallisista syistä johtuen toteudu kaikkialla moitteettomana, ihmiskunnan suurena saavutuksena voidaan pitää sitä, että demokratian legitimiteettiä ainoana hyväksyttävänä poliittisena järjestelmänä ei enää juurikaan kiistetä.
Viime vuosikymmeninä on yleistynyt käsite liberaali demokratia. Se on joko viaton väärinkäsitys tai sen käyttöön sisältyy tahallista ideologista sumutusta. Kommunismin romahtamisen jälkeen jotkut yhteiskuntafilosofit näkivät historian tulleen loppuunsa. Juuri tässä keskustelussa ryhdyttiin käyttämään käsitettä liberaali demokratia. Siihen sisältyy implisiittisesti kaksi väitettä: 1) maailma saa kiittää demokratiasta vain ja ainoastaan liberalismin poliittista ideologiaa ja 2) demokratia edellyttää valtion vaikutuksesta mahdollisimman vapaata markkinataloutta. Viimeksi mainitun synonyymiksi on härskisti rehabilitoitu sana kapitalismi.
Edellä mainituista väitteistä ensimmäinen ei kuitenkaan vastaa historiallista totuutta. Demokratia eteni ja toteutui (aluksi lähinnä Länsi- ja Pohjois-Euroopassa) työväenliikkeen ja sosialistien vaatimusliikkeen seurauksena. Demokratian läpimurron vaiheessa poliittinen liberalismi pikemminkin vastusti demokratiaa ja sen laajentamista kuin olisi ollut sitä edistämässä.
Toinen väite on paljon ongelmallisempi torjuessaan työväenliikkeen ja sosialistien ideologian keskeisen näkemyksen, jonka mukaan mm. täystyöllisyyden ja yleisen hyvinvoinnin turvaamiseksi julkisen vallan nimenomaan tulee säädellä yhteiskuntien taloudellista toimintaa. Sosialistien silmin katsottuna feodalismia tukeneen merkantilistisen valtion häätäminen pois talouselämästä oli edistyksellistä. Kokonaan eri asia on yrittää häätää sieltä pois demokraattinen valtio.
Asia on ollut ongelmallinen myös sosialisteille itselleen. Ideologisen puhdasoppisuuden mukaan, jota pitkään ja vaikutusvaltaisesti edustivat sekä kautskylainen sosiaalidemokratia että leniniläinen kommunismi, sosialismi pystyttiin ymmärtämään vain tuotantovälineiden yhteiskunnallisena (useimmille valtiollisena) omistuksena.
Aatehistoriallisesti oleellisinta sosialistisessa ajattelussa on kuitenkin yhteiskunnan oikeus demokraattiseen omistajuuteen myös suhteessa talouteen, ei tuotantovälineiden juridinen omistusoikeus. Historian paradokseja on ollut, että ideologisesta puhdasoppisuudesta huolimatta kaiken väriset sosialistit demokraattisissa maissa ovat toimineet pragmaattisesti ja tehokkaasti juuri tämän formulan pohjalta. Tuloksen tunnemme nimellä hyvinvointivaltio.
Demokratian lopullisen tuntuisesti legitimoineesta nykyperspektiivistä katsoen sekä fasismi että kommunismi näyttäytyvät modernisaatiokehityksen anomalioina. Fasismi torjui demokratian ja legitimoi autoritaarisen hallinnon siinä pelossa, että modernisaatio ja kehitys tuhoavat yhteiskunnan järjestyksen ja sen perinteiset arvot. Kommunismi torjui demokratian ja legitimoi autoritaarisen hallinnon siinä toivossa, että modernisaatiota ja kehitystä voitaisiin jouduttaa.
Suuri kysymys, jonka autoritaarisiin ideologioihin nojanneiden poliittisten järjestelmien kuolema on jättänyt jälkeensä on: onko demokratia voittanut lopullisesti, vai voivatko demokratiasta luopumista legitimoivat ideologiat vielä palata jossakin muodossa hallitsevaan asemaan?
Kiihtyneen modernisaation seurauksena ihmiskunnan uudet suuret haasteet ovat globalisaatio ja maapallon asuttavuuteen kohdistuvat ekologiset uhat. Sosialistisen yhteiskuntafilosofian ja etiikan ytimenä voidaan pitää tuotantoprosessien ja markkinoiden väistämättömästi sosiaalisen luonteen oivaltamista, ja sen vuoksi yhteisvastuun periaatteen nostamista modernin yhteiskunnallisen ajattelun perustaksi. Sosialistisella ajattelulla olisi siis pitänyt olla parhaat metodologiset valmiudet myös uusien suurten ekologisten haasteiden kohtaamiseen.
Sosialistien globaalia näkökykyä olivat kuitenkin heikentäneet yhtäältä liiallinen kiinnittyminen kansallisvaltioon (paradoksaalisesti: koska hyvinvointivaltioprojekti oli menestynyt niin hyvin) ja toisaalta sosialismin edistämisen luotaan työntävät autoritaariset muodot. Vihreä ideologia tulee toivottaa sydämellisesti tervetulleeksi ja välttämättömäksi modernisaatioon liittyvien äärimmäisen vaarallisten kehityskulkujen ja uhkien vuoksi. Silti voidaan sanoa, että vihreälle liikkeelle tekivät tilan yhtäältä sosialistien nukahtaminen ja toisaalta heidän maineensa pilaantuminen.
Jos sosialismia pidetään, kuten tulisi, liberalismin ylittävänä poliittisena ideologiana, sen kannattajien tulisi nähdä sekin, mikä liberalismissa on kestävää: yksilön poliittiset oikeudet ja markkinoiden hyödyllisyys. Torjuakseen kapitalismin, eli pääomatuloja palkkatulojen ja julkisten hyvinvointipalvelujen kustannuksella kohtuuttomasti suosivan kulttuurin, yhteiskunnan ei tarvitse hylätä markkinataloutta.
Kaikki modernit demokraattiset poliittiset aatteet – liberalismi, konservatismi, sosialismi ja vihreys – selittyvät modernisaation kehityslogiikalla. Ollakseen todella demokraattisia ja moderneja näistä ideologioista jokaisen tulee itse asiassa myös tiedostaa asemansa modernisaation kehityslogiikassa. Jos lisäksi yleisesti oivalletaan, että nämä kaikki ideologiat ovat syntylogiikkansa ja siksi joidenkin perusolettamustensa takia legitiimejä, poliittinen keskustelu, taistelu yleisestä mielipiteestä ja yhteisen politiikan löytäminen helpottuvat.
Ehkäpä silloin helpottuvat myös epädemokraattisten ja vaarallisten tendenssien tunnistaminen ja torjuminen yhteiskunnassa.
Lawrence Livermore National Laboratory