Tänä kesänä yläsaleissa mellastavat suomalaisen taiteen ekspressionistit etunenässä suuntauksen ”pahaksi pojaksi ” markkeerattu Tyko Sallinen (1886–1936). Sallisen taiteen katselmuksen lisäksi esille on ripustettu hänen taiteilijatovereidensa, viime vuosisadan alun taiteilijaelämää ja yhteiskuntaa kuvaavien boheemitaiteilijoiden monenkirjavat teokset. Sallisen lisäksi Eemu Myntti, Juho Mäkelä, Alvar Cawén, William Lönnberg, Valle Rosenberg, Eero Nelimarkka ja Jalmari Ruokokoski olivat aikansa radikaaleja.
Näyttelyssä vaellellessa tuntuu hupaisalta ajatella, että näiden kotimaisen taiteen kaapin päälle korotettujen klassikkotaiteilijoiden teokset herättivät omana aikanaan syvää paheksuntaa. Mutta kyllä ne saivat osakseen ihailuakin taiteen suunnannäyttäjinä. Kansainväliset vaikutteet heijastuvat kiinnostavasti taiteilijoiden ikuistamissa kansallisissa aihepiireissä.
Rahvaan joukosta Ateneumiin
1900-luvun alussa Suomen Taideyhdistyksen kouluun, Ateneumiin pyrkineiltä edellytettiin vain yläkansakoulun kurssin suorittamista. Niinpä käsityöläisten, pienviljelijöiden, torppareiden ja työläisperheidenkin kasvatit pääsivät taideopetuksen pariin. Myöhemmin pääsyvaatimuksia kiristettiin, koulun johtajien kauhistuessa taiteen ”kaikkein pyhimpään” päässeiden karkeiden ja sivistymättömien poikasten suurta määrää. Mutta köyhän ja kapinointiin taipuvaisen taiteilijaproletariaatin invaasiota taide-elämään ei enää pidätellyt mikään. Ja hyvä niin, sillä ilman näitä ikoneita suomalaisen taiteen kenttä olisi huomattavasti värittömämpi.
Rahvaan joukosta nousseiden taiteilijoiden ei ollut helppoa samastua porvaristoon. Toisaalta he karttelivat nousevaa sosialismia, peläten oman asemansa horjumista porvarillisessa yhteiskunnassa. Monet tuon ajan kapinalliset taiteilijat piirsivät pilakuvia sosialistisiin lehtiin, samanaikaisesti välttäen poliittista sitoutumista ja poliittisesti arkaluontoisia aiheita.
Niinpä he eristäytyivät omaksi esteettiseksi taiteilijoiden luokaksi, joka yhteiskunnallis-sosiaalisen luokkataistelun sijaan kohdisti 1910-luvulla protestinsa kansallisen ja kansallisromanttisen taidesuuntauksen vastustamiseen, kansainvälistä modernismia puolustaen.
Tabujen murskaajasta professoriksi
Retretin näyttelyyn on ahdettu turhankin paljon teoksia, joten kokonaiskuva näiden kapinallisten modernistien pyrkimyksistä jää hieman sekavaksi.
Keskeisimmäksi taiteilijaksi on nostettu Tyko Sallinen avaintöineen. Siellä niitä nyt on, monia muotokuvia hänen Mirriksi nimittämästään vaimosta sekä ikoniset Hihhulit (1918) ja Jytkyt (1918) monine luonnoksineen ja versioineen.
Sallisen teoksia katsellessa on kiinnostavaa muistaa, että ne sytyttivät aikanaan melkoisia ”Sallis-sotia”, rienasivathan hänen Pyykkärit ja Mirri-maalaukset ja erityisesti Jytkyt ja Hihhulit rohkeasti kuvataiteen tuttuja ja turvallisia konventioita.
Sallinen jopa savustettiin ulos Taiteilijaseuran kokouksesta, rohkenihan hän vastustaa aikansa suomalaisen kuvataiteen suurinta auktoriteettia Akseli Gallen-Kallelaa nimitellen häntä paskahousuksi. Vuonna 1939 tuo tabujen murskaaja kuitenkin kutsuttiin Suomen Taiteilijaseuran kunniajäseneksi. Toisen maailmansodan jälkeen kiistellylle ja provokatiiviselle taiteilijalle myönnettiin professorin arvonimi, vaikka hän käyttäytyi hyökkäävästi kuin kuka tahansa vallankumouksellinen sosialisti.
Sisällissodan jakolinja
1918 valmistunut monitulkintainen Hihhulit kuvaa riipaisevalla tavalla Sallisen irtiottoja lapsuuden kodin lestadiolaisesta ahdistavuudesta kuvastaen myös kansalaissodan aikaista jännittyneisyyttä ja tragiikkaa.
Suomalaisen kuvataiteen modernismin komea kaari ja valoisat tulevaisuuden näkymät kilpistyivät sisällissotaan. Nuo tapahtumat löivät oman leimansa kansainvälisestä modernismista ammentaneeseen taiteen vapauteen ja sallivuuteen. Taiteen tuolloiset portinvartijat asettuivat poikkiteloin torjuen tehokkaasti keveät ranskalaistuulahdukset ja ekspressionistien itsevarmuutta huokuvan ilmaisun.
Hihhuleiden lisäksi suurta yleisöä on askarruttanut ja askarruttaa Sallisen häpeämättömän eroottiset naiskuvat, lähinnä hänen puolisonsa ”Mirrin” karskit, mutta omalla tavallaan hyvinkin sensuellit muotokuvat. Suudeltavan suun huulet törröttävät avoimina, nainen on vain miehisen halun kohde, jopa niin että hänen älykkyytensä kyysienalaistetaan. Moinen kuvaushan oli 1910-luvun katsannossa tavattoman rohkeaa, ellei peräti rietasta.
Paheksuntaa Sallinen kohtasi myös sovinistisella ja traagisiakin piirteitä saaneella yksityiselämällään, jonka yksi intohimon hämärä kohde ja Sallisen lasten äiti Mirri oli. Mirriä enemmän hänen kuvansa heijastelevat taiteilijan omia ristiriitoja, ellei peräti inhoakin naisten suhteen. Ristiriidat hakevat kaikupohjaansa Sallisen kiihkouskonnollisen äidin ankarasta, ”naisen lihallisuuden” tuominneesta ahdasmielisyydestä.
Nykyajan luolavertauksia
Kuten lähes joka kesä klassisen taiteen ja grafiikan lisäksi Retretin mystisessä luolastossa kantaaottavien nykytaiteilijoiden työt saavat katsojan pohtimaan muutakin kuin taiteen esteettisiä arvoja. Tänä kesänä edustava joukko nykytaiteen kärkitekijöitä esittää aikamme luolavertauksia.
Antiikin filosofi Platonhan esitti 350 vuotta eaa kuuluisan luolavertauksensa, jossa käsistä ja jaloista kahlehditut vangit eivät maanalaisessa luolassaan nähneet muuta kuin luolan takaseinään heijastuvia varjoja, jotka nuotion tuli heijasti heidän selkänsä takana olevista nukeista. Heille nuo varjot edustivat totuutta, mistään muusta he eivät voineet tietää. Vankia, joka näki taakseen ja oivalsi, että hänen aiemmin havaitsemansa todellisuus olikin vain varjoja ja nuket todellisempia, ei haluttu uskoa. Vakavimman rangaistuksen sai se vanki, joka pääsi vapaaksi ja ymmärsi, että luolan ulkopuolella nuketkin ovat vain jäljitelmiä vielä todellisemmista asioista.
Luolaston taiteilijat pureutuvat terävästi aikamme globaalin talouskriisin aiheuttamaan epätietoisuuteen ja ahdistavuuteen. Taiteilijat pohtivat myös ympäristön tilaa ja ihmisen luontosuhdetta sekä eriarvoistumisen ja syrjäytymisen tuomaa tuskaa ja ihmisoikeuksia.
He kommentoivat luolavertausta hienosti paikan hengen oivaltaen. Pekka Jylhän työt, tällä kertaa loputonta piirileikkiään juoksevat tai maitotilkkaansa latkiva jänis tai täytetty vuohi väistelemässä ylhäältä laskeutuvaa Syntisäkkiä, kuuluvat luolaston peruskalustoon. Aina yhtä puhuttelevina. Tommi Toijan eksyksissä olevat pienet ihmispolot tuntuvat löytäneen turvapaikan luolastosta. En oikein päässyt perille Charles Sandisonin valoinstallaatioiden syvimmästä merkityksestä, mutta hymyn kareen ne nostattivat suupieliin ironiallaan.
Oilissimo järkyttää
Luolaston järkyttävin työ on Tea Mäkipään installaatio Oilissimo, 2011–12, jossa öljyyn tahriintuneet tai muuten saastuneet linnut ja kasvit koettavat tuskaisesti palata takaisin elämään.
”Luovuuden varaan laskeva aikamme asettaa taiteen erikoiseen välikäteen: Monimutkaistuvassa maailmassa taide on parhaimmillaan universaali väline, joka analogioillaan kykenee pelkistämään todellisuudesta jotakin sellaista, mihin järjen ja tieteen keinot eivät yksin ulotu. Uusilla näkökulmillaan se kykenee kääntämään huomion suuntaan, josta käsin voi pohtia olennaisia kysymyksiä: Mitkä ovat meidän aikamme kahleita, jotka saavat meidät uskomaan tosiolevaiseksi kaikkea sitä viihteen ja kulutuksen leikkiä, joka hallitsee visuaalista kuvastoamme? Onko maailmalla muuta vaihtoehtoa, kuin olla se epäoikeudenmukainen vahvojen näyttämö, jossa arvoina ovat ensisijaisesti oma etu ja menestys, ahneus ja vallanhimo? Ja onko mahdollista että vasta kun tämä kaikki paljastuu vain heijastumiksi, ulkona onkin liian häikäisevää, jotta näkisimme, mitä luolan ulkopuolella on”, luolaston näyttelyn kuraattori Marketta Haila kirjoittaa.
Hän on onnistunut tehtävässään kuraattorina. Retretin luolaston taiteilijat toteuttavat viiltävästi taiteen perustehtävää yhteiskunnan heijastuspintana.
Jytkyt Retretissä –
TYKO SALLINEN ja villit ekspressionistit
9.6. 2012 – 28.8.2012
LUOLAVERTAUKSIA –
Suomalainen nykytaide ja ajan kuvat Retretissä
9.6.2012 – 28.8.2012