Kysymys on paitsi aiheellinen, myös ajankohtainen, sillä Helsingin Kaupunginteatteri ottanut ohjelmistoonsa juuri tällaisen näytelmän.
Teatteri on siis ratsastamassa muualla hankitun maineen varjolla, kun otti ohjelmistoonsa Kuninkaan puhe -näytelmän? Mutta eikö pitäisi kuitenkin olla tyytyväinen, että täällä eletään ajassa kiinni.
David Seidler on kirjoittanut isoisänsä päiväkirjoihin perustuvan tositarinan kohtalontoveristaan. Hän itse änkytti, kuten teki myös toisen maailmansodan alla Iso-Britannian kuninkaaksi noussut Yrjö VI, Kuninkaan puheen päähenkilö. Hän joutui vastentahtoisesti kuninkaaksi isoveljensä tilalle. Tämä valitsi rakkauden ja kruunun välillä. Rakkaus voitti.
Osa historioitsijoista pitää Edward VIII:n luopumisessa tärkeimpänä sitä, että se tarkoitti natsisympatiseeraajasta eroon pääsemistä. Näytelmässä on tästä viitteitä. Kuninkaan puhe ei siis ole pelkästään ”änkytyksestä voiton otto” -tarina. Se on myös ajankuva Euroopasta. Maanosa eli toiseen maailmansotaan johtaneessa epävakaassa tilanteessa. Yrjö VI:n hallituskauden alkua varjosti sodan uhka.
Kolmas näkökulma näytelmässä on kahden erilaisen miehen ystävyys. Yrjö VI:n vaimo Elisabeth vei miehensä, perhepiirissä Bertie, itseoppineen puheterapeutti Lionel Loguen luo.
Opettaja-opetettava -suhde alkoi kangerrellen, johtuen lähinnä luokka-asemastaan kiinni pitäneen kuninkaan – suhteen alkuvaiheessa siis prinssi Albert – asenteesta. Viisi metriä oli mitta, jota lähemmäksi rahvaan edustaja ei häntä saanut lähestyä, joten teen tarjoaminenkin kesken harjoitusten oli mahdottomuus.
Historiansa lukeneet tietävät, miten suhde eteni ja mitä siitä seurasi. Kuningas teki ystävästään ritarin ja Iso-Britannia sai kuninkaan, joka puheillaan loi uskoa sotaa käyvän maan kansalaisiin.
Ohjaajana niin monesti kunnostautunut Kari Heiskanen teki sen taas.
Näyttämön ja tekemisen sommittelua voi sanoa uskaliaaksi. Se on jotain, mitä Kaupunginteatterissa tuskin on ennen nähty. Suuren näyttämön tilan käyttö kuningashuoneen tapahtumissa ja puheopettajan vastaanoton tuominen lähemmäs katsomoa oli vaativa ratkaisu, mutta se toimi. Se toimi, koska se oli yhteensopiva Heiskasen ohjausideologian kanssa.
Lavastuksesta vastanneen Antti Mattilan ansiosta Heiskanen saattoi noudattaa ideologiaansa kuuluvaa nopean toiminnan periaatetta. Katsoja sai pinnistää tarkkaavaisuuttaan. Sujuvaa, intensiivistä, selkeää ja herpaantumatonta.
Änkytys on tässä näytelmässä ”se juttu”. Päävastuun hoitaa tietenkin Carl-Kristian Rundman. Hän on kokenut näyttelijä, mutta on nyt ensimmäistä kertaa roolissa, jossa äänen käyttö on avainasemassa.
Rundmanin tiedetään opiskelleen änkyttämistä oikeasti änkyttävien kanssa. Oppi on mennyt perille. Rundmanin suoritus on paitsi vaikuttava myös vakuuttava. Hän osaa eleillään ja tavallaan liikkua tuoda esille kuninkaan molemmat piirteet: kopean yläluokkaisuuden sekä häpeänsekaisen ja nöyryytetyn epävarmuuden.
Pertti Sveholm on kuin luotu Lionel Loguen rooliin. Logue on myös kahden piirteen ilmentymä. Sveholm räiskyy ja velmuilee, kun tilanne sitä vaatii.
Äänitekniikkaan toivoisi hiukan muutosta Vahvan ja kumisevan kaiun käyttö äänisuunnittelija Eradj Nazimovin tehokeinona on tärkeä osa näytelmää, jossa on kyse ihmisen puheesta. Pyrkimys on ollut täyttää suuren näyttämön tyhjää tilaa. Kumisevimmissa vaiheissa äänilähde katoaa katsojalta. Se kai ei ole ollut tarkoitus.
Helsingin kaupunginteatteri: Kuninkaan puhe. Käsikirjoitus David Seidler, suomennos Aino Piirola. Ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Antti Mattila, puvut Sari Salmela, valot Mika Ijäs ja, äänisuunnittelu Eradj Nazimov. Päärooleissa Carl-Kristian Rundman ja Pertti Sveholm.