Tšernobyl oli toukokuussa 1986 uutinen numero yksi. Pohjois-Ukrainassa sattuneen ydinvoimalaonnettomuuden luonne, laajuus ja vaikutukset olivat tuolloin vasta arvailujen varassa, mutta jokainen ymmärsi että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
Huhtikuun 26. päivän alkutunteina voimalan neljäs reaktori ”karkasi” käyttökokeessa henkilökunnan käsistä. Teho nousi yli laitteiden kestokyvyn ja räjähdysmäisesti palanut grafiitti alkoi levittää radioaktiivisuutta ilmakehään.
Sitten noiden hetkien on moni asia muuttunut. Se, mikä tapahtui Neuvostoliitossa, on nyt Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän ongelma. Tšernobylinkin pitäisi olla Tšornobil. Se on paikan nimi ukrainaksi.
Onnettomuudessa kuoli välittömästi kolmisenkymmentä voimalan henkilökuntaan ja palokuntaan kuulunutta. Kymmenen vuoden aikana on kuollut lisäksi useita tuhansia, jotka joutuivat säteilylle alttiiksi.
Kuolinsyyt ovat tietenkin erilaisia. On vaikea todistaa, mitä Tšernobyl tarkasti ottaen vaikuttaa. Onnettomuuden 10-vuotispäivän lähestyessä muistutettiin, että kärsimään on tavalla tai toisella joutunut ainakin yhdeksän miljoonaa ihmistä. Terveydelliset ongelmat jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen.
Voimalasta ilmaan ja sen kautta maaperään kulkeutunutta säteilyä on elinympäristössä pitkään. Onnettomuus vaikuttaa fyysiseen terveyteen. Mutta miten, se tiedetään varmasti vasta 100-150 vuoden kuluttua. Vaikutukset ovat sitä vähäisemmät, mitä kauempana voimalasta ollaan.
Vaikutukset psyykkiseen terveyteen eivät välttämättä ole pienemmät. Niillä voi olla monia välillisiä vaikutuksia siihen, miten koemme ympäristömme ja mistä pystymme nauttimaan.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 1986 oli Porissa ravintola Juhana Herttuassa mielenkiintoinen tilaisuus. Eräs Neuvostoliiton johtavista ydinvoima-asiantuntijoista, akateemikko V. A. Legasov, oli tutustunut Olkiluodon voimalaan ja kertoi julkisen sanan edustajille, miltä ydinvoiman käyttö näyttää Neuvostoliiton näkökulmasta.
Ydinvoiman rakentaminen oli eräs todiste siitä, että Neuvostoliitto kulkee lujaa vauhtia kehityksen eturivissä. Neuvostoliitossa ei juurikaan keskusteltu tekniikan ympäristövaaroista, vaikka nimenomaan vuonna 1986 alkoi tapahtua: Legasovin ollessa Suomessa päätettiin luopua aikeista Siperian jokien suunnan muuttamiseksi.
Valeri Legasov sanoi ydinenergian kääntävän uuden lehden tekniikan kehityksessä. Tulee mahdolliseksi valmistaa keinotekoisesti ydinpolttoainetta ja erilaisia, myös luonnossa esiintymättömiä alkuaineita.
Lehdet selostivat tilaisuutta mutta eivät kertoneet, että Legasov puhui myös riskistä. Hän sanoi onnettomuusmahdollisuuden olevan hyvin epätodennäköinen.
Tällä tavalla ajattelivat kaikki ydinvoiman tutkijat ja toimijat noihin aikoihin. Näin ajateltiin joistakin pikku haavereista huolimatta niin idässä kuin lännessä.
Onnettomuus pisti asiantuntijat puhumaan varovaisemmin. Jotkut tosin rohkenivat väittää, että Tšernobylin jälkeen toinen onnettomuus olisi lähes tilastollinen mahdottomuus.
Totta onkin, että juuri tällaista onnettomuutta ei voi sattua muissa kuin grafiittihidasteisissa laitoksissa, joista lähin sijaitsee Sosnovyi Borissa Pietarin lähellä.
Totta on sekin, että onnettomuus oli seurausta sarjasta käsittämättömiä laiminlyöntejä tilanteessa, jossa reaktoria testattiin eli jolloin sen kaiken järjen mukaan olisi tullut olla erityisen huolenpidon kohteena.
Syylliset on rangaistu vankeustuomioilla ja syyttömätkin ovat kokeneet kauhistuttavia asioita, vielä kauhistuttavampia. Ympäristöön levinnyt säteily on jokapäiväinen vaara laajoilla alueilla varsinkin Valko-Venäjällä.
Niin kuin kaikissa katastrofeissa, tässäkin tapauksessa syyttömien osa on hankalin. Pihoilla leikkivät lapset eivät voi ymmärtää näkymätöntä vaaraa. Eivät myöskään heidän vanhempansa ja opettajansa voi noin vain tajuta, mitä ympäristössä on tapahtunut.
Pakkoevakuointi oli vaikeinta vanhuksille. Eräät heistä ovat palanneet takaisin kieltoja ja vaaroja uhmaten. Jos ihminen on koko ikänsä asunut samassa talossa, kuokkinut samaa peltoa ja katsellut samaa auringonlaskua, mitä evakkoon lähtö muuta voi tuoda kuin tuskaa?
Onnettomuus oli myös neuvostouhon tuho. Se sattui ajallisesti yhteen sen kanssa, mikä oli alkua ”maailman ensimmäisen sosialistisen maan” purkautumiselle rakenteistaan. Tässä mielessä se on erään aikakauden päättymisen symboli.
Mutta onnettomuudessa oli kyse asioista, joita voi tapahtua muuallakin ja joiden vaikutus ulottuu pidemmälle kuin yhteen aikakauteen. CCCP oli olemassa vähän yli 70 vuotta, Tšernobyl on olemassa paljon kauemmin.
On ollut turhaa, että onnettomuudella on tehty politiikkaa. Tietenkin Tšernobyl paljasti sen, että neuvostokoneisto oli hidas tiedottamaan. Mutta toisaalta muuhun työhön käytiin käsiksi ripeästi.
Läntisissä kommenteissa näkyivät ne ennakkoluulot, joiden pohjalta on niin kaavamaisen helppo ”tietää”, miten asiat suuressa naapurissa ovat. Tätä ilmiötä voi lyhyesti kommentoida vain toteamalla, että kaikkialla maapallolla elää aika lailla samanlaisia ihmisiä ja että todellisuus on usein tarua ihmeellisempää ja monimutkaisempaa.
Onnettomuuksia sattuu kaikkialla.
Vaikka onnettomuuden selvittämisessä käytettiin varusmiehiä ja muita paikalle vähin tiedoin ja suojavarustein määrättyjä, tuloksia ei voi vähätellä. On vaikea kuvitella, miten asiat olisi voitu noissa oloissa tehdä oleellisesti paremmin.
Palanut reaktori on peitetty joka puolelta betonilla ja se on kansainvälisessä tarkkailussa. Lähialueen väestö, 49 000 henkeä, evakuoitiin järjestäytyneesti 1 200 bussilla kolmen tunnin kuluessa 27. huhtikuuta 1986. Kaikkiaan on evakuoitu yli 350 000 ihmistä. Kansa antoi lippaiden karttua, kun kerättiin rahaa ihmisten asuttamiseksi. Reaktorin päälle pudotettiin ilmasta kahden onnettomuutta seuranneen viikon aikana 5 000 tonnia hiekkaa, dolomiittia, savea ja lyijyä. Ei ole sammuttajien vika, että grafiitti ei sammu kovin helposti.
Mikä määrä työtä ja tuskaa onkaan tarvittu, esimerkiksi palokuntalaisille se oli ennen kokematonta. Tästä voi vakuuttua Kiovassa, missä pääpaloaseman yhteyteen on koottu pieni museo. Se kertoo siitä, mitä sammutus- ja evakuointityössä tapahtui.
Valeri Legasov joutui alan asiantuntijana selvittämään sotkua, minkä onnettomuus aiheutti. Hän vietti liian pitkiä aikoja itse paikalla ja sairastui itsekin.
Onnettomuus koski myös henkisesti. Legasov ja hänen työtoverinsa käsittivät paremmin kuin monet muut, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea se merkitsi. Asiantuntijat tajusivat, että syliin oli kaatunut sellainen urakka, josta ei selvittäisi yhden viisivuotissuunnitelman aikana.
Mies teki oman osuutensa itseään säästämättä. Hän antoi lamppunsa palaa öljyn loppumiseen saakka. Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen eli huhtikuun 27. päivänä vuonna 1988 hän otti itseltään hengen.
On tietenkin myös heitä, jotka suhtautuivat asioihin kevyemmin. Kesäkuulta 1987 jäi mieleen Tšernobylin ympäristössä liikkunut suomalainen asianharrastaja, joka lykkäsi säteilymittariaan milloin minnekin ja hihkui lähes onnesta huomatessaan, miten vähän säteilyä sittenkin oli.
Tšernobylin onnettomuus lisäsi ydinvoiman vastustusta. Monet epävarmat kääntyivät vastustajiksi ja monien kannattajat tulivat epävarmoiksi.
Jos onnettomuuden vaikutukset eivät olisi salakavalia ja vuosikymmeniä kestäviä, tällainen reaktio tuntuisi yliampuvalta. Harvat alkavat vastustaa rautateitä junaonnettomuuden jälkeen tai vaativat lentokoneita pysymään maassa yhden tipahdettua.
Ydinvoiman osalta asia on ymmärrettävästi toisin. Ydinvoima on niin mahtava, että sen edessä ihminen on lähes voimaton. Lisäksi kärsimään joutuvat jopa miljoonat täysin ulkopuoliset, jopa he jotka syntyvät paljon tapahtuneen jälkeen.
On siis perusteita vastustaa ydinvoimaa. Mutta toisaalta pitää kysyä, onko asia niin yksinkertainen pitkässä historiallisessa perspektiivissä, jossa on puntaroitava myös kaikkia muita elinympäristölle tehtäviä vahinkoja.
Jos yleensä luotetaan siihen, että ihmiskunta kykenee hallitsemaan tekniikkaa, se kykenee hallitsemaan myös ydinvoimaloita. Jos annetaan vakava merkitys ilmakehän jatkuvalle saastumiselle fossiilisten polttoaineiden käytön vuoksi, eikö ensin tulisi kieltää hiili- ja öljyvoimalat ja polttomoottorit ja korvata ne muilla keinoilla tuotetulla sähköllä?
Toisin sanoen: mitkä riskeistä ovat suurimpia pitkällä aikavälillä?
Kirjoittaja työskenteli Moskovassa Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana 1986-1988 ja on tutustunut Tšernobylin onnettomuuteen mm. toukokuussa 1986 Kiovassa ja Ukrainan maaseudulla sekä kesäkuussa 1987 itse voimalassa ja läheisessä Pripjatin autiokaupungissa.
uutiskirje 
