Ystäväni kirjoittaa historiallista kirjaa, jota varten hän on kahlannut suomalais-ugrilaisten heimojen, Venäjän laajenemisen ja Ruotsin koko historian. Hänen mukaansa se on ollut aikamoista luettavaa. Hän tuli siihen tulokseen, että historia on ollut suomalaissukuisia heimoja kohtaan erittäin epäoikeudenmukainen.
Ystäväni totesi minulle kirjeessään, että historialliset tapahtumat peilautuvat jossain määrin hänen näkemyksiinsä. Myös tämän päivän tapahtumat ovat jatkumoja aiemmista prosesseista. Selitys oli paikallaan, koska sain häneltä välillä aikamoista ryöpytystä Facebook-seinälleni.
Myöhemmin törmäsin internetissä mielenkiintoiseen kirja-arvosteluun. Venäjällä ilmestyi käännös ranskalaisen historioitsijan Marc Ferron kirjasta Miten eri maissa kerrotaan lapsille historiasta (kirjan nimi suomennettu venäjänkielisestä versiosta, alkuperäisen teoksen nimi on Comment on raconte l’histoire aux enfants: à travers le monde entier, 1981 ja 2004). Käännös tehtiin uudemmasta painoksesta ja se julkaistiin viime vuonna. En ole saanut teosta vielä itselleni, mutta Ilja Kukulinin arvostelukin antoi paljon mietittävää.
Eläminen limittäin vailla yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja avointa keskustelua päämääristä ja maan tulevaisuudesta ei ole monikulttuurisuutta.
Marc Ferro kertoo, miten kansallis- ja maailmahistoriaa opetettiin eri maissa ala-asteen koululaisille 1800–1900 -luvuilla. Etelä-Afrikassa, USA:ssa, Iranissa, Japanissa, Puolassa, Kiinassa, Venäjällä, Ranskassa ja muualla silloiset opettajat ja poliitikot uskoivat, että nimenomaan koulukirjat muovaavat kansaa. Joten kaikkialla koulukirjoja muokattiin palvelemaan valtiolista päämäärää ja koululaiset kautta maapallon saivat tietää, että heidän kotimaansa on vanhin, joutui kärsimään eniten muukalaisilta tai ulkopuoliselta viholliselta ja oli urhein sodissa.
Löytöretket Magribin lapsille opetetaan ihan eri tavalla kuin kiinalaisille ikätovereille. Ja molempien ryhmien käsitykset niistä tapahtumista eroavat takuulla länsieurooppalaisten koululaisten näkemyksistä. 1970-luvulla lapset Pohjois-Afrikassa lukivat historian tunneilla, että samaan aikaan, kun keskiajan Euroopassa kärsittiin nälästä, kulkutaudeista ja maalaisväestöä riistettiin, nykyisen Malin alueella oli hyvin kehittynyt feodaalinen valtio – Ghanan kuningaskunta, jossa olivat alhaiset verot, kehittynyt oikeusjärjestys ja kukoistava kaupankäynti. Eurooppalaisissa koulukirjoissa ei sellaista valtiota ole olemassa.
Samat historian tapahtumat esitetään eri tavoilla eri maissa, joten tuskin on olemassa minkäänlaista yleistä maailmanhistoriaa. Eikä ole olemassa samaa yhteistä historiaa yhden yhteiskunnan sisälläkään. Eri luokat, sosiaaliset tai etniset ryhmät näkevät omankin valtion menneisyyden poikkeavista näkökulmista. Tuskin valkoinen ja musta väestö Etelä-Afrikassa ymmärtää maan historiaa samalla tavalla, kuten myös virolaiset ja Viron venäjänkieliset tai afroamerikkalaiset ja Amerikan irlantilaiset.
Onko sitten ihan toivotonta etsiä historianopetuksessa yhdistäviä tekijöitä? Itse asiassa Ferro on optimisti ja esittää kirjassa positiivisia esimerkkejä. Parhaat opettajat auttavat koululaisia miettimään maansa menneisyyttä ilman ennakkoluuloja. Koululaitos voi opettaa lapsia hankimaan tietoja, kyseenalaistamaan auktoriteetteja ja keskustelemaan – kuuntelemalla ja kuulemalla toisia. Menneisyys koostuu paitsi mullistuksista ja sodista myös erilaisten ihmisten ihan tavallisesta elämästä tietyssä kontekstissa.
Tärkeä myös on purkaa tabut. Ferron mielestä tiettyjen tapahtumien tai henkilöiden pyyhkiminen pois historian kirjoituksista saisi jo loppua, samoin kuin ulkopuolisten voimien syyllistäminen sisäisistä ongelmista ja tappioista. On jännää, miten tietyt ryhmät tai kokonaiset kansat pyrkivät omimaan menneet kriisit vain itselleen, ottamatta huomioon, että ne koskivat monia maita ja mantereita.
Ferro itse kertoo, että ajatus tästä teoksesta syntyi toisen maailmansodan jälkeen. Hän opetti algerialaisessa koulussa ranskalaisille koululaisille historiaa. Tunnilla hän kertoi, että roomalaisen imperiumin kukistamisen jälkeen tilalle tuli arabialainen sivilisaatio. Oppilaat ratkesivat nauruun – heidän käsityksien mukaan arabit ja sivilisaatio eivät kuuluneet yhteen. Myöhemmin Ranskankin historiasta tuli monta erilaista ”virallista” versiota, joten Marc Ferro lähti selvittämään miten on muualla.
Tänään kirja on edelleen ajankohtainen, koska globalisoituvassa maailmassa pitäisi löytää tilaa kaikille kulttuureille. Kukin meistä on osa jotain suurempaa – ryhmää, kaupunkia, yhteiskuntaa, valtiota, Eurooppaa, maailmaa. Vain vertailemalla eri näkemyksiä voi jollain tavalla hallita kokonaisuutta.
Meidän on opittava elämään yhdessä vaikka on ollut kuinka vaikea menneisyys, joka on yhdistänyt ja erottanut meitä. Sekin on tunnistettavaa: maailma muuttuu kovaa vauhtia, monikulttuurisuus ei ole enää teoreettinen käsite, vaan sille on löydettävä sisältö, joka olisi jotenkuten hyväksyttävä yhteiskunnallisella tasolla.
Saksan, Ranskan ja Englannin päämiehet ovat viime aikoina sanoneet, että heidän valtionsa ovat epäonnistuneet monikulttuurisuuspolitiikassa kertomatta mitä se tarkoitti alun perin. Eläminen limittäin vailla yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja avointa keskustelua päämääristä ja maan tulevaisuudesta ei ole mielestäni monikulttuurisuutta. Eikä sitä edusta eriarvoinen kohtelu muun muassa työmarkkinoilla.
Mitä se monikulttuurisuus sitten on? Vastaus on löydettävä yhteisvoimin sortumatta monien toimittajien ongelmaan, jossa haetaan vain olemassa olevia käsityksiä tukevia argumentteja.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.