Ay-vasemmisto on kriisissä, on ollut jo pitkään. Vuodesta 1996 lähtien ay-vasemmisto on ollut lähinnä hallinnollinen järjestely. Miksi näin? Ja mitä sitten?
Aloitin työni SAK:ssa 1989, suurten mullistusten aikaan. Poliittinen 1900-luku päättyi vuonna 1991 Neuvostoliiton konkurssiin. Puhuttiin myös historian lopusta. Vähäksi aikaa jopa kokeileva taide, avantgarde, sammahti.
Myös SAK muuttui. Demarit tekivät tiettäväksi, että tulevaisuus on heidän, kuten organisaatiokin. Minusta kuvaan olisi kuulunut myös toiminnan aatteellinen päivitys, mutta muut kokivat toisin. Kapitalismin voitto esiteltiin sosialidemokratian voittona.
Tekeekö kaksi poliittista ehdotusta 20 vuoden aikana ay-vasemmistosta poliittisen ryhmän?
Kapitalismikritiikki ei nostanut päätään edes 1990-luvun alun lamassa. Ja mikä erikoisinta, kolmikannan kansalliset perusteet, kuten tammikuun kihlaus 1940, esiteltiin työelämän perustuslakina, jonka pohjalle myös globaalin kapitalismin hallinta rakentuisi.
No, nyt tiedämme, että ei rakentunut. Mutta 1990-luvun puolivälissä, kun Vasemmistoliiton hallitustaival alkoi, odotukset olivat toiset. Mitä ja missä marssijärjestyksestä vuosina 1994 ja1995 sovittiin, on edelleen hämärän peitossa, vaikka seuraukset olivat dramaattiset.
Vuonna 1996 SAK:n ammatillinen ja poliittinen toiminta organisoitiin kiinteäksi osaksi sosialidemokraattista valmistelukoneistoa. Aarno Aitamurron kausi oli päättynyt, Pekka Ahmavaaran kausi alkoi. Samalla lakkasi SAK:n vasemmiston toimistoryhmä. Hallitusryhmä toki edelleen tapaili, mutta harva tiesi, mistä siellä keskusteltiin.
Varsinainen ryhmätoiminta kuitattiin vuosittaisella seminaarilla. Johtajat puhuivat, ihmiset kuuntelivat. Muutamassa vuodessa ay-vasemmisto latistui elitistiseksi hallinnolliseksi järjestelyksi, ja sellaisena se on sittemmin pysynyt.
Tiedän toki, että tämä kuulostaa loukkaavalta. Mutta katsotaanpas, mitä näyttöä meillä on ryhmän poliittisesta aloitteellisuudesta viimeisten 20 vuoden ajalta esittää.
Itse muistan vain kaksi tapausta. Vuonna 1991, taloushistoriamme syvimmän laman pohjalla, Aarno Aitamurto liputti markan devalvaation puolesta. Siitä nousi haloo, se kun ”ei perustunut yhteiseen valmisteluun”. Aitamurto pantiin hyllylle, ehdotukselle oli vahvat perusteet, ja vaikka devalvaatio heti kohta tulikin.
Toinen ulostulo toteutui SAK:n edustajakokouksessa 2006, kun Matti Huutolan puheenvuoroon sisällytettiin ehdotus progressiivisesta pääomatuloverosta. Se käynnisti melkoisen tohinan. Ja seuraavana päivänä Iltalehti tiesi kertoa, että nyrkkitappelu kahden Matin, Huutolan ja Viialaisen, välillä oli ollut varsin lähellä.
Nyt kysymys kuuluu, tekeekö kaksi poliittista ehdotusta 20 vuoden aikana ay-vasemmistosta poliittisen ryhmän. No, ei varmasti tee. Näitä kahta ehdotustakin kaduttiin, ja monista muista luovuttiin ”hallinnollisista” syistä. Sisältöjen ja merkitysten tuotantoa ei koettu enää ryhmän tehtäväksi. Ne tulivat tilaustyönä mielipidehallinnolta.
Mihin tällaista mielipidehallintoa tarvittiin?
Aluksi sitä tarvittiin Paavo Lipposen hallinnon 1995–2003 päätöksentekokyvyn turvaamiseksi, sitten jälkikäteisrationalisointiin. Ay-liikkeen tuelle maahamme syntyi poliittisen holhouksen kulttuuri, arkipäivän sosiaalidemokratia, joka aateloi agenttinsa lähes kaikkivaltiaiksi niin ammatillisissa kuin poliittisissa kysymyksissä. Siitä demokratiasta myös ay-vasemmisto valtansa ammensi. Osansa siitä sai myös Vasemmistoliitto, varsinkin vuoden 2003 jälkeen, kun itsestäänselvyyksiä alettiin jo kyseenalaistaa. Kipakkaa palautetta tuli muun muassa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa ay-liikkeellä ei periaatteessa mitään toimivaltaa ollut.
Miksi arkipäivän sosiaalidemokratia sitten nousi näin hallitsevaan asemaan?
Vastausta voi Esko Seppäsen tapaan etsiä uraketkuilusta ja kuviokellunnasta. Nehän jäljelle jäävät, kun aate katoaa. Mutta miksi aate katosi? Siihen on etsittävä vastausta ay-vaikuttajien suuresta missiosta, työmarkkinamallimme sopeuttamisesta globaaliin kapitalismiin.
1980-luvulla monet työmarkkinamallit, kuten Ruotsin malli, olivat romahtaneet. Sitä meilläkin pelättiin niin, että kolmikantamme turvaamiseksi oltiin valmiita vaihtamaan jopa sen moottori. Niin myös tehtiin. Sopivan raamin asennustyölle tarjosi EU:n talous- ja rahaliittoa koskeva keskustelu.
1990-luvulla sosiaalidemokratian ydin, sosiaalinen korporatismi, korvattiin kilpailukykykorporatismilla. Jos aiemmin palkoista tingittiin jonkin sosiaalisen tavoitteen vuoksi, niin nyt niistä tingittiin kansallisen kilpailukyvyn vuoksi. Ja katso, kilpailukyvyllä mitattuna järjestelmä toimi pitkään ihan hyvin.
Millä hinnalla se toimi? Tuloerojen, kuten kaikkien muidenkin erojen, kasvu käynnistyi tavalla, jota sittemmin on taivasteltu arkkipiispaa myöten. Jotakin meni siis pahasti pieleen, mutta keskustelu korjaavista toimista ei vain ota käynnistyäkseen.
Se on outoa, sillä valuvika on todellinen ja sen seuraukset kaikkien nähtävinä. Ammatillisen ja poliittisen suhteet ovat vääristyneet tavalla, josta koko poliittinen järjestelmä kärsii. Kokoomuksesta on tullut työväenpuolue ja vasemmistosta kilpailukykypuolue.
Mitä ne korjaavat toimet sitten olisivat?
Ajatus ainoasta ja oikeasta kapitalismista olisi korvattava ajatuksella kapitalismin monimuotoisuudesta. Olisi ymmärrettävä, että kapitalismikin voidaan organisoida sekä hyvin että huonosti, ja että EU-komission tarjous ei välttämättä ole se, joka meille sopii.
Eurovasemmiston piirissä tämä tulokulma on poikinut jo koko joukon havaintoja siitä, mikä globaalissa kapitalismissa toimii ja mikä ei toimi. Se mikä toimii, luo pohjan positiiviselle integraatiolle, vastakohtana EU-komission kilpailukykyintegraatiolle, jota myös negatiiviseksi integraatioksi kutsutaan.
Havaintojen mukaan Suomen kaltaisen pienen maan etu on säilyttää sille tyypilliset kansalliset mallit, kuten työmarkkinamalli ja työllisyysmalli, ja kehitellä niitä omista sosiaalisista lähtökohdistaan. Kilpailukykykorporatismissa kehittely jäisi markkinoiden armoille ja johtaisi tuhoisaan työehtojen heikentämiskierteeseen jäsenmaiden välillä.
Mihin ay-vasemmistoa sitten tarvitaan? Tätä kirjoitettaessa ay-vasemmiston tulevaisuus on hämärän peitossa. Rakennusliitto ei enää ay-vasemmiston hallintoon osallistu, eikä pian edes SAK:n hallintoon. Perusteluna tälle on esitetty pyrkimys vapautua mainittujen hallintojen holhouksesta. Julkisesta salaisuudesta tuli poliittinen, marssijärjestystä koskeva ongelma.
Ay-vasemmiston piiristä Rakennusliiton tulokulmaa on moitittu epäpoliittiseksi. No, voi olla, mutta mihin verrata? Vakavampi huoli on se, että vasemmistoliittolaisten ja demareiden ylivahva vaaliliitto luo paineen ihan samanlaiseen holhoukseen, josta Rakennusliitto SAK:ta on moittinut.
Suo siellä, vetelä täällä, ja pitkospuita todella vähän.
Mutta ei hätää. Ihminen kyllä löytää vastaukset visaisiinkin ongelmiin, kunhan kysymykset ensin oikein asetetaan. Lisäksi tarvitaan julkinen tila, jossa keskustelua käydään. Se tila on löydettävä joko ay-rakenteiden sisältä tai niiden ulkopuolelta kuten Vasemmistoliiton työelämäverkostosta, jonka seminaari 1.10.2010 oli varmasti maan ehdotonta kärkeä.
Maton alle lakaistuja kysymyksiä on paljon: miten ay-liikkeen monimuotoisuus turvataan, millaisen työmarkkinamallin puitteissa ammatillinen ja poliittinen voivat toisiaan tukea, millaiseen integraatiokäsitykseen toimintamme perustamme ja millainen korporatismi – jos mikään – siihen käsitykseen on sovitettavissa?
Kysymyksiin vastaamisessa vierähtää varmasti aikaa, niin pahasti juntturassa ammatillisen ja poliittisen suhteet tällä hetkellä ovat. Mutta olipa uusi työmarkkinamalli lopulta millainen tahansa, sen on noustava tulevaisuuden tarpeista, ei kumpujen kätköistä yli kaksi sukupolvea sitten.
Ay-vasemmiston on hankittava itselleen oma elämä.