Leea ja Klaus Klemolan arktisen trilogian odotettu päätösosa on nyt sitten kantaesitetty Tampereen Teatterissa. Teos on ikimuistoinen kokemus, vaikka nähdyn suoraviivainen tulkinta voikin olla työlästä, ehkä jopa turhaa.
Klemolat ovat imeneet tämän ajan ilmiöitä keuhkoihinsa ja hengittävät niitä nyt ihmeteltäväksemme. Matkalla näyttämölle nuo ilmiöt ovat saaneet mielikuvituksellisen käsittelyn. Näytelmä on selvästikin synnytetty luovaan hulluuteen luottavassa, vapaassa ja ennakkoluulottomassa ilmapiirissä. Sillä tyylillä sitä on myös katsottava.
Henkistä ilmastonmuutosta
Leea Klemola on trilogian kakkososan Kohti kylmempää -näytelmän tekemisen aikoihin todennut eräässä haastattelussa, että suomalainen sielu on arktisesti karu ja herkkä. Koko trilogia ja erityisesti nyt tämä viimeinen tapahtuu tässä sielunmaisemassa.
Uutterat ja mukautuvat täplähyeenat voisi nähdä kannanottona maahanmuutto- keskusteluun.
Arktinen trilogia, joka alkoi Kokkolassa, jatkui Grönlannissa ja jossa nyt on palattu Kokkolaan, on viitannut ilmastonmuutokseen. Ehkä ennen kaikkea kuitenkin henkiseen ilmastonmuutokseen.
Henkilöhuolinta Piano Larsson työntekijöineen on viimeisessä osassa enää vain muisto entisestä. Yksi jäsenistä on tullut uskoon. Yksi on varpaaton.
Ja itse Piano Larssonin johtaja Martti (Klaus Klemola) on palannut Grönlannin reissulla pahasti velkaantuneena vanhempiensa luo kotihoitoon. Hän haluaa tulla mummuksi.
Mummuksi Martti haluaa ehkä siksi, että pian suurin osa suomalaisista on mummu- ja pappaikää. Hoidettavia ja huollettavia.
Henkilöhuolinnan yhteisö on siis murentunut ja kukin yrittää taapertaa eteenpäin omaa polkuaan.
Ihmiseläimet
Täplähyeenat ovat näytelmän toinen juonne.
Afrikkalaistaustaiset eläimet paiskivat töitä, paneskelevat kiihkeästi ja ovat muutenkin ihmisen kaltaisia ja ehkä jo enemmänkin, mukavia ja mutkattomia. Poikkeuksen tekee täplähyeenanaaras (Mari Turunen).
Arktisessa trilogiassa on kaiken matkaa kyseenalaistettu ihmisen ja eläimen rajaa ja eroja. Kokkolassa Marja-Terttu (Heikki Kinnunen) muuttui hylkeeksi. Nyt teinitäplähyeena (Risto Korhonen) haluaa muuttua ihmiseksi. Siksi hän juo kanisterikaupalla viinaa.
Uutterat ja mukautuvat täplähyeenat voisi nähdä kannanottona maahanmuuttokeskusteluun. Tai sitten ne voisi nähdä kannanottona yhä kylmemmäksi käyvää ihmisrotuun.
Ihmisen kaipuu
Karun herkästi näytelmässä sivuttiin ihmisen kaipuuta. Martin vanhemmat Kaulus (Heikki Kinnunen) ja Sihti (Jaana Saarinen) ovat vuosikymmenet yhdessä elänyt pari, jotka eivät enää alkuunkaan siedä toisiaan. Riita on heti päällä, kun he törmäävät samaan tilaan.
Sitten kerran, kuin vahingossa, kuin salama kirkkaalta taivaalta, he hetkeksi löytävät toistensa läheisyyteen, kunnes riita on taas päällä jo ennen kuin puna kasvoilta on hävinnyt.
Mummuksi tulemista Piano harjoitteli eläkeikää lähestyvän näyttelijän (Inkeri Mertasen) avulla. Siinä päästiin käymään teatterikeskustelua näytelmän sisällä.
Trilogia on valmis. Kulkeeko ihmisyys nyt siis kohti kylmempää vai lämpimämpää? Niin hurmaava, hauska ja hyvän mielen jättävä kuin New Karleby olikin, pieni apeus tai alavire taisi kaiken alla piillä. Toisaalta mummutapaamiseen lähteneiden kohtalo rämisevässä bussissa jäi avoimeksi, vaikka vaaran merkkejä ilmassa olikin.
New Karleby. Käsikirjoitus Klaus Klemola ja Leea Klemola, ohjaus Leea Klemola, lavastus Erkki Saarainen, puvut Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Raimo Salmi ja äänisuunnittelu J-P Järvinen. Ensi-ilta 25.2. Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.