Presidentti George W. Bush ja pääministeri Tony Blair aloittivat vuosi ennen hyökkäystään Irakiin propagandakampanjan. Sen tarkoituksena oli värittää Irakin joukkotuhoaseiden aiheuttama uhka suuremmaksi kuin mihin silloiset tiedustelutiedot oikeuttivat. Yhdysvaltain ja Britannian hallitukset myös koordinoivat keskenään sitä, mitä ja miten maailmalle valehdellaan Irakin joukkotuhoaseita esittelevillä ”valkoisilla papereilla”.
Uusia tietoja maaliskuuta 2003 edeltäneestä sotapropagandasta on saatu äsken Yhdysvalloissa ja Britanniassa julki tulleista hallitusten asiakirjoista.
Keväästä 2002 alkaen varsinkin Britannia painoi päälle poliittisen ja yleisen mielipiteen muokkaamiseksi ”tosiasioilla” tiedustelupalveluiden epäilyistä huolimatta. Blair halusi höystää hyökkäystä propagandasodalla, Yhdysvaltain haukat olivat valmiita sotaan ilman ”todisteitakin.”
Irak pahan akselille
Epävirallinen lähtölaukaus sodalle ammuttiin jo tammikuussa 2002, jolloin presidentti Bush nimesi kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan Irakin yhdeksi jäseneksi pahan akselissaan.
Tony Blairille selvisi noin kaksi kuukautta myöhemmin, että Yhdysvallat aikoo suistaa Saddam Husseinin vallasta joka tapauksessa. Blair katsoi, ettei hänellä ollut muuta tehtävissä kuin tukea hanketta.
Britannian puolelta propagandasodan aloitti ulkoministeri Jack Straw, joka kirjoituksessaan The Timesissa 5. maaliskuuta totesi Irakin joukkotuhoaseiden uhan voimistuvan.
Ei erityistä uhkaa naapureille
Samaan aikaan Britannian tiedustelupalvelut eivät tällaista uhkaa tunnistaneet. Hallitukselle koottujen raporttien mukaan tiedot Irakin joukkotuhoaseohjelmasta olivat vajavaisia, mutta maan ei nähty muodostavan erityistä uhkaa naapureilleen. Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö kirjoittikin Strawlle maaliskuussa, ettei tietoja Irakin joukkotuhoaseista pitäisi julkistaa, koska parhaidenkaan arvioiden mukaan niitä koskevat ohjelmat eivät ole edenneet viime vuosina.
Fiksattuja faktoja
Julkisuudessa Blair sanoi, ettei mitään päätöksiä Irakista ole tehty, mutta molempien hallitusten turvallisuusneuvonantajien tavatessa asiaa pidettiin selvänä kunhan julkisuudenhallinta on kunnossa. Lopullisesti sodasta sovittiin Bushin ja Blairin kesken Crawfordin karjatilalla Teksasissa huhtikuussa 2002. Tämän jälkeen brittiupseerit kytkettiin mukaan Yhdysvaltain sotavalmisteluihin.
Kesän 2002 tiedusteluviranomaiset Atlantin molemmin puolin valmistelivat ja koordinoivat Saddamin aiheuttamaa uhkaa liioittelevia muistioita. Jo aiemmin julkisuuteen vuotaneiden Downing Streetin papereiden mukaan 23. heinäkuuta tiedustelupalvelu SIS:n johtaja Richard Dearlove raportoi Washingtonin-matkastaan, että Bush haluaa raivata Saddamin sotilaallisella iskulla joukkotuhoaseiden ja terrorismin perusteella, mutta tiedustelutietoja on fiksattu.
Sienipilven varjossa
Tämän tapaamisen jälkeen Blair päätti vedota Bushiin ulkoministeri Colin Powellin lähettämiseksi YK:hon hakemaan kansainvälistä tukea invaasiolle. Bush lupasikin toimia YK:n kautta puhuessaan yleiskokouksessa syyskuussa.
Tätä edelsi kiivas taisto Bushin omassa esikunnassa, sillä varapresidentti Dick Cheneyn kaltaiset haukat halusivat suorempaa toimintaa. Tämä myös selittänee sen, että Cheney, puolustusministeri Donald Rumsfeld ja turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Rice ilmaantuivat yhtä aikaa tv:n keskusteluohjelmiin puhumaan samassa lauseessa Saddam Husseinista ja sienipilvestä.
Uraania ja alumiiniputkia
Samoihin aikoihin Yhdysvallat sai myös Italian kautta ”todisteita” Irakin Nigeriassa tekemistä uraanikaupoista. CIA epäili tietoja, mutta tammikuun 2003 Bushin kansakunnan tilaa käsittelevään puheeseen nigerialainen uraani joka tapauksessa päätyi, nyt Britannin tiedustelupalvelun ”tietona”.
Tony Blair esitteli Britannian parlamentille syytteet Saddamia vastaan 24. syyskuuta 2002. Kuuluisassa puheessa mainittiin nigerialaiset uraanit, alumiiniputket (Viikkolehti 1.10.), Irakin hyökkäysvalmius 45 minuutissa ja joukkotuhoaseet samassa vyyhdissä. Kaikki Blairin väitteet osoittautuivat myöhemmin valheiksi, mutta puhetta olikin hänen esikuntansa lisäksi valmistelemassa suuri joukko julkisuuden hallintaan erikoistuneita lobbareita.
Puheen viimeistelyvaiheessa sotilastiedustelun asiantuntijoiden epäilyt jätettiin kylmästi vaille huomiota.
CIA julkaisi saman suuntaiset ”tiedot” Yhdysvalloissa viikkoa myöhemmin.
Sodan oikeisiin lähtölaukauksiin oli vielä puolisen vuotta. Sitä ennen näyteltiin vielä monenlaista teatteria ja tutkimuksellista ilveilyä ennen kuin irakilaisten siviilien tappaminen risteilyohjuksilla pääsi alkamaan.