En valehtele paljoa jos sanon, että minkään muun vihaamiseen en ole elämässäni käyttänyt enemmän aikaa kuin stereotypioiden. Niillä on huumoriarvonsa ja arvonsa arkiajattelun helpottajina, mutta ne ovat myös hirveän voimakas keino ohjailla ihmisten käytöstä.
Tyypittely on oma hupinsa ja taiteenlajinsa, johon toki olen itsekin sortunut. Sitä paitsi stereotypioista saa helposti kolumneja, hauskoja ja vähemmän hauskoja. Voi kirjoittaa pastellinvärisissä taloissa asuvista ihmisistä tai cityhipeistä.
Kuitenkin aina, kun olen itse mielestäni keksinyt jonkin nerokkaan stereotypian, olen saman tien törmännyt henkilöön, joka murskaa sen täysin. Jos myöntää ihmisten yksilöllisyyden ja erityislaatuisuuden, huomaa, kuinka naurettavaa ja yksiulotteista on yrittää käsitellä heitä stereotypioiden kautta.
Stereotypiat ruokkivat passiivisuutta ja halveksivat toimijuutta.
Mutta ihmisiä on helppo käsitellä stereotypioiden kautta. Siksi hyvin sisäistetyt stereotypiat ovat myös valtaa, helppo lieka. Sen sijaan ihminen, joka ei suostu kategorisoitavaksi, on valtaapitäville vähintään päänsärky. Eihän siitä tiedä, mitä se keksii! Sateenkaarikansan oikeuksia puolustava rasvanahkaduunari ja kansalaistottelemattomuudelle lämpenevä perheenemäntä ovat karsinoijille kauhistuksia.
Tyypittely kaventaa myös toimintamahdollisuuksia. Jos ”on” tietynlainen, on käyttäydyttävä odotusten mukaisesti. Stereotypiat ruokkivat passiivisuutta ja halveksivat toimijuutta. Stereotypiakurmuuttajat vihaavat subjektiutta: tekevää, toimivaa, itseohjautuvaa ja oma-aloitteista ihmistä. Siksi sellaisia kutsutaan milloin hipeiksi, milloin huligaaneiksi. Kannattaa silloin tällöin miettiä, kuinka mielenosoittajista tai lakkoilijoista puhutaan. Ja ennen kaikkea kuka puhuu.
Subjektiutta eivät myönnä myöskään hyysäyksestä puhuvat. Halu itsenäisyyteen ja itse pärjäämiseen on kuitenkin niin syvällä ihmisessä, että sen perään on turha yhdenkään hyysäyspuhujan itkeä. Sitä paitsi subjektiudessa on kyse ihmisen autonomiasta, ei mistään yli-ihmisyydestä. Täysin riippumattomaksi itsensä kuvitteleva se vasta helppo objekti onkin, otollista propagandamaaperää.
Suorastaan riemastun sellaisista teksteistä Johanna Korhosen Katso ihmistä ja Paavo Arhinmäen Työläisten ystävät. Ne kertovat ihmisistä, jotka eivät suostu kategorisoitaviksi. Ihmisistä, jotka eivät anna kenenkään muun määritellä itseään ja asettavan ehtoja olemassaololleen.
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija Tampereelta.