Tämä kevät ja alkukesä päättävät Vasemmistoliiton etsikkoajan, joka alkoi viime kesäkuussa Paavo Arhinmäen noustua puoluejohtajaksi. Puolue juhlii sopivasti myös 20-vuotista taivaltaan eikä ole enää teini-ikäinen. On aika siirtyä eteenpäin.
Puolue omaksui jo uuden onnistuneen visuaalisen ilmeen. Vasemmisto-teksti logossa on osuva, koska Vasemmistoliitto on Suomen ainoa vasemmistolainen eduskuntapuolue, vaikka vasemmistolaisia on myös muissa puolueissa.
Vasemmisto ei kuitenkaan pysty pelkkien mielikuvien voimalla vastustamaan porvareita. Kokoomuksen menestys ei perustu vain imagoon, vaan yhteiskunnan muuttumiseen. Työntekijä-äänestäjä ei ole enää ”luokkatietoinen”. Kokoomus edustaa menestystahtoisia vapaita yksilöitä, jollaisia me kaikki haluamme olla. Vasemmiston vanha kollektiivi- ja valtiokeskeisyys on johtanut yksilön emansipaation porvarillistumiseen.
Vasemmistoliiton uudessa tavoiteohjelmaesityksessä on paljon hyvää, mutta se keskittyy liiaksi valtiovallan haltuunoton jälkeiseen tilanteeseen, vaikka tuo tilanne on aivan toivottoman kaukana. Vaatimusten luettelemisen sijaan pitäisi luoda toimiva poliittinen strategia, joka kannustaa ihmisiä rakentamaan toisenlaista maailmaa tässä ja nyt.
Toinen pääongelma on näkemyksen sumeus. Monet tavoitteet on muotoiltu virkkeiksi, joiden perimmäinen merkitys ei aukea. Jos esimerkiksi metsistä halutaan ”mahdollisimman paljon kestäviä työpaikkoja” viittaako tämä työpaikkojen vai metsien ”kestävyyteen”?
Ohjelmassa tulisi olla perusfilosofia, josta konkreettiset vaatimukset seuraisivat. Aina voidaan perätä perusteen perustetta, mutta poliittinen ohjelma on riittävän perusteltu silloin kun lukija oivaltaa mihin oletukseen kukin väite perustuu ja voi itse punnita kyseisen oletuksen pitävyyttä. Ilman perusteita poliittisesta ohjelmasta tulee uskontunnustus.
Esityksen sumeuden perimmäinen syy lienee se, että vasemmisto ei ole pystynyt muotoilemaan vaihtoehtoista perusfilosofiaa valtiokollektivismin pakkopaidalle. Vasemmisto haluaa aivan oikein purkaa yksityisen omistuksen ja markkinoiden tuottamat hierarkiat, mutta ei kritisoi poliittisen vallan perimmäistä alistusluonnetta.
Julkisen sektorin fetissointi näkyy esimerkiksi toteamuksessa, että ”kunnan työntekijät ovat työnsä parhaita asiantuntijoita”. Ajatus on hyvä sikäli kun se siirtää päätösvaltaa alaspäin, mutta se esittää julkisen vallan edustajan asiantuntijana myös suhteessa julkisten palveluiden käyttäjään. Ohjelmassa ei kerrota, kuinka päätökset siirretään erilaisilta ylätason järjestelmiltä niille, joita ne koskevat.
Tavoiteohjelmaesitys ei siten lunasta Paavo Arhinmäen lupausta uudesta Vasemmistoliitosta. Puoluekokousedustajien on otettava puolueen ja vasemmiston tulevaisuus omiin käsiinsä.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.