Viimeinen sana
Eduskuntavaaleihin on aikaa enää vajaa vuosi ja se alkaa näkyä ja kuulua myös politiikan teossa.
Oppositio on korottanut ääntään niin, että sekin on ylittänyt julkisuuskynnyksen. Hallitus taas on vähän tahtomattaankin joutunut tilanteeseen, jossa se joutuu sisäisesti miltei toimintakyvyttömänä tekemään kansakunnan kannalta hyvinkin pitkään vaikuttavia päätöksiä.
Niin lisäydinvoimasta kuin Kreikan-lainoituksesta päättäminen ovat politiikan kovinta ydinaluetta. Ratkaisuihin sisältyy paljon myös tunnetta, mutta itse päätökset pitää tehdä niin perusteellisen faktapohjaisen harkinnan perusteella kuin suinkin on mahdollista. Oikea politiikka voi olla väärää ja päinvastoin.
Vaihtoehtoja on aina, mutta ei välttämättä voimaa niiden toteuttamiseen.
Hallitus tarjoaa, kuten hallituksen ovat kautta aikain tehneet, omaa esitystään ainoana vaihtoehtona. Arvostelijat se panee arvovallallaan matalaksi. Valitettavasti useinkin vasta historian kirjoittajat antavat tunnustuksen vastaanpanijoille. Vaihtoehtoja on aina, mutta ei välttämättä voimaa niiden toteuttamiseen.
Kuinka moni on huomannut, että kaikki suuret ja keskisuuret puolueet pitävät puoluekokouksensa nyt kevään ja alkukesän aikana?
Jokainen näistä puolueista on ainakin omasta mielestään tehnyt huolellista ohjelmatyötä. Puoluekokouksissa vedetään linjoja ja määritellään kunkin puolueen paikka politiikan kartalla. Tämä valmistelu tai keskustelu linjoista ei juuri näy julkisuudessa. Voi olla, etteivät kaikki puolueet edes halua sen näkyvän.
Puoluekokousten sarjan aloittavat Turkuun kokoontuvat vihreät viikon päästä. Kokouksessa pestään puolueen sisäistä ydinvoimapyykkiä ja sisäisen keskustelun puhdistamina kaikki lähtevät hymysuin vaalityöhön.
Seuraavassa viikonvaihteessa kokoustavat demarit Joensuussa. Mikael Jungner valitaan tämän kertaiseksi messiaaksi. Edelliset messiaat eli Eero Heinäluoma ja Jutta Urpilainen antavat kaiken tukensa uudelle pelastajalle.
Kesäkuun toisena viikonloppuna keskustan autokaravaanit suuntaavat kulkunsa Lahteen, jossa tukirahasotkuissa ryvettynyt entinen johto siirtyy takavasemmalle ja uudet luudat alkavat lakaista. Kokouksessa muistellaan yhdessä, mitä sellaista pitäisi muistaa, mikä ei juuri nyt tule mieleen. Lahdesta lähtee kotimatkalle hieman hämmentynyt edustajajoukko, joka vielä navetan polullakin mietti, että mitähän sitä tuli tehtyä, eikös meidän pitänyt uudistua, kun vaalitkin ovat tulossa.
Puoluekokousrumban päättää Vasemmistoliitto viikkoa ennen juhannusta Jyväskylässä. Puolue keskittää miltei kaikki voimansa asiapohjalta uuden toimintaohjelman käsittelyyn. Vasta viime vuonna valitulle puheenjohtaja Paavo Arhinmäelle ei löydy itse kokouspaikallakaan haastajaa, ellei nyt sitten joku halua nostaa päätään omassa piirissään esiin, kun vajaan vuoden päästä ovat ne eduskuntavaalitkin.
Varapuheenjohtajistaan Vasemmistoliitto sitä vastoin äänestää, kuten puoluesihteeristäänkin, mutta nykyiset ovat aika vahvoilla. Jyväskylän kokouksessa puolueen nuoret ovat aiempaa näkyvämmin esillä ja yrittävät vallata julkisuuden perinteistä poikkeavilla teemoilla.
Puoluekokoussirkus päättyy Jyväskylään ja suomalaiset vaipuvat juhannukselta kesähorrokseen, mutta maailman myrskyt eivät rauhoitu. Kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, Suomen toimivalla johdolla riittää tekemistä kesähelteilläkin.
Horroksesta tuli mieleen, että pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) ei ole ainoa keskustalainen, jolla on vakavia muistihäiriöitä. Eduskunnan hallinnon kannalta on varsin huolestuttavaa, että myös sen korkein virkamies, pääsihteeri Seppo Tiitinenkin (kesk.) kärsii muistikatkoksista.
Entinen Supon päällikkö nimittäin ilmoittaa jälleen kerran, ettei muista, keitä hänen nimeään julkisuudessa kantavalla suojelupoliisin kassakaappiin kätkemällä listalla oikein on. Valikoivaa muistiahan halutaan käyttää silloin, kun ei haluta muistella itselle ja lähipiirille hankalia asioita tai tilanteita.
Mitähän kaikkea muuta Tiitinen on mahtanut pitkän uransa aikana unohtaa? Supossa tosin aktiivinen unohtaminen (ja muistaminen) taidetaan iskeä kalloon jo töihintulohaastattelussa.