Tasan seitsemänkymmentä vuotta on kulunut siitä, kun Helsingissä ei järjestetty olympialaisia. Uimastadion, Käpylän velodromi, Merimelojien maja, Tennispalatsin kentät ja Olympiakylä rakennettiin maailman nuorisoa vastaanottamaan, mutta niin vain kävi, että olympialaisten sijasta saatiin kaatuneiden muistokilpailut.
Kukaan ei ole kaiketi tutkinut, millä tavoin suomalaiset kulttuuripersoonat kesän 1940 olympialaisiin valmistautuivat. Hankkeita ilman muuta oli, sillä hyvinkääläiseltä Yrjö Saariseltakin on säilynyt hienoja urheiluaiheisia maalauksia, joilla tämä aikoi mitaleja tavoitella. Yhdessä niistä nähdään poikkeuksellisen värikäs jalkapallo-ottelu, vaikka laji ei meikäläisten vahvuuksiin kuulunutkaan.
Vuonna 1952 olympialaiset vihdoin toteutuivat, mutta Saarinen ja kumppanit eivät mukaan enää päässeet. Olympiakomitean tahdosta huolimatta metsäsuomalaiset noudattivat tylyä leikkauslinjaa, jättivät kulttuurin pois ja katkaisivat pitkän perinteen.
Taidekisoihin osallistuvilta edellytettiin luonnollisesti urheiluhenkeä, joten sopii kysyä, mitä Aale Tynni mitalistien joukossa teki?
Viimeisissä kulttuuriolympialaisissa, Lontoossa vuonna 1948, suomalaiset menestyivät joka tapauksessa erinomaisesti, sillä kultamitalin saivat sekä runoilija Aale Tynni että arkkitehti Yrjö Lindegren. Hopeaa nappasi säveltäjä Kalervo Tuukkanen ja pronssia arkkitehti Ilmari Niemeläinen, joka oli vanha konkari, Berliinin vuoden 1936 kisojen uimahyppääjä.
Olympialiikkeen kantavana ideana oli amatööriys, joten ykkösketjun taiteilijat eivät leikkiin lähteneet tai heitä ei välttämättä mukaan haluttukaan. Suomalaisten taso oli Lontoossa yllättävän kova, mutta Berliinin kultamitalisti Urho Karhumäki tunnettiin lähinnä opettajana, Pellervo-seuran virkailijana, vakuutusmyyjänä ja varakanttorina.
Urho Karhumäen nimi oli suoraan arjalaisista unelmista ja uutta hohtoa se sai Itä-Karjalan valtauksen jälkeen. Mitali hänelle myönnettiin Avoveteen-romaanista, jossa käsiteltiin, outoa kyllä, juoksemista. Saksalaisen käännöksen otsikko Yrjö der Läufer kertoi jo enemmän sisällöstä, Yrjö Niemelän rautaisesta tahdosta ja ennätyskamppailusta.
Maahenki, rehtiys ja isänmaallisuus olivat Karhumäen aatteellisia kulmakiviä ja kosolti aikaa hän uhrasi monien kammoksumaan koululaisurheiluun. Vihtiin Karhumäki rakensi hulppean palatsin, mutta vuonna 2004 se paloi, ilmeisesti tuhopoltossa. Vaikka mies itse oli ollut vuosikymmeniä haudassa, ehkä jonkun pikku juoksijan mitta tuli vasta nyt täyteen.
Ajatus ei ole aivan tuulesta temmattu, sillä Vihdissä opettajia jaksettiin vihata. Aili Konttinen, Inkeri- ja Marketta-kirjojen tuottelias tekijä, asui Palojärven kartanon naapurissa ja tunsi hyvin sukulaiseni. Meillä kotonakin puhuttiin ehtimiseen Konttisesta, kunnes katkeroitunut oppilas kävi syksyllä 1969 tämän kimppuun, kuristi, potki ja löi useita kertoja viikatteella.
Surmatyön selitykseksi oppilas mainitsi huonon kouluruoan, komentelun ja itkupilliksi pilkkaamisen. Normaaliin tapaan Konttinen oli tuikea auktoriteetti, joka ei syömä- ja lukihäiriöisiä, hitaita ja heikkoja lapsia hyväksynyt. Kostoa opettajat eivät tietenkään osanneet pelätä, sillä niin korkealla maarahvaan yläpuolella he harmoninsoiton tahdissa leijuivat.
Mutta palataan olympialaisiin. Taidekisoihin osallistuvilta edellytettiin luonnollisesti urheiluhenkeä, joten sopii kysyä, mitä Aale Tynni mitalistien joukossa teki? Haavipalloa tai haarahyppyä hän ei ylistänytkään, mutta hänen Hellaan laakeri -runonsa sijoittui olympialaisten alkulähteille, antiikin Kreikkaan.
”Lehvies alla leikitään kisa uljas, ajaton”, Tynni kirjoitti laakeripuusta, jonka oksista sidottiin seppeleitä voittajien hikisille ohimoille, ja tämä riitti. Ei tarvittu kokoelmaa, ei laajaa urheiluaiheista tuotantoa, vain muutamia hiukan ontosti kumahtavia säkeitä.
Lontoon olympialaisissa tilanne oli sikäli hauska, että varsinaisen kulttuuriväen ohella palkintopallille nousi Tapio Rautavaara, joka oli ehtinyt näytellä neljässä elokuvassa, viimeksi Kultamitalivaimossa. Rautavaaraa ei hyvistä aikeista huolimatta pestattu Tarzaniksi eivätkä Puupäät ja Eemelit hänen filmiuraansa juuri edistäneet, mutta karhean tunteellisena laulajana hän oli toki vertaansa vailla.
Tynnin Rautavaara kohtasi vielä vuonna 1969, jolloin hän otti ohjelmistoonsa runon Kertun syntymäpäivä. Ja Martti Haavio, johon pian päästään, oli sanoittajana Sinisessä unessa vuodelta 1952. ”Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö, niin Nukku-Matti nousee ja ovehen hiljaa lyö…”
Aale Tynni on kiinnostanut minua siitä pitäen, kun hän kouli yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoita runouden kääntämisessä. Shakespeareen keskittynyt kurssi oli iso pala haukattavaksi eikä Tynnin tyylikään asiaa auttanut. Hän vaikutti hermostuneelta, vaivautuneelta ja sosiaalisesti aralta.
Tynnin avioliitosta historioitsija Kauko Pirisen kanssa syntyi kolme lasta, joista poikaa, Matti Piristä, on luonnehdittu Suomen unohdetuimmaksi runoilijaksi. Alle kolmekymmentävuotiaana kuollut Matti Pirinen ehti julkaista vain kokoelman Kesä rehahti vauhtiin (1968) ja toinen, tuonentuoksuinen kokoelma ilmestyi jo postuumina.
Kun Tynni meni kypsässä iässä Martti Haavion eli runoilija P. Mustapään kanssa naimisiin, hän sai miehen mukana pitkän rivin lahjakkaita lapsipuolia. Elina Haavio-Mannilaa tai Katarina Eskolaa minulla ei ole ollut ilo tuntea, mutta Hyvinkäällä asunut Marjatta Koskijoki hallitsi ajatuksiani vuosikausia.
Täkäläisissä kuvioissa englannin opettaja Koskijoki oli näkyvä kokoomusvaikuttaja ja elegantin pukeutumisen ääriesimerkki, mutta Haavion perheessä, jossa kaikki, isä, äiti, äitipuoli ja lukuisat sisarukset, liikkuivat Suomen tieteen ja taiteen huipulla, hän oli auttamatta musta lammas.
Koskijoessa oli postmodernia henkeä ja itseironiaa, joten hän pöyhi hiuksensa jättiläismäiseksi mustaksi patsaaksi, jonka tarkoituksena oli viitata P. Mustapäähän tai sitten lampaaseen, mene tiedä. Kolmas selitys on kapina. Väitetään, että Martti Haavio kielsi tyttäreltään tupeerauksen, minkä seurauksena tämä käytti loppuikänsä tyrmäävää, ällikälle lyövää kampausta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.