Anatoli Rybakovin Arbatin lasten toisen osan suomennoksen liepeeseen kustantaja on poiminut muutaman otteen kirjailijan maanmiehiltään saamasta kirjetulvasta. Rybakov kirjoitti teostaan 20 vuotta, mutta se uskallettiin julkaista vasta glasnostin aikaan vuonna 1987. Oli mitä virallisimmin paljastettu ja tuomittu stalinismi, oli eletty suojasäät ja pitkä, ikävä stagnaation kausi, mutta Stalinin terroria ei julkisesti saanut käsitellä. Kun Rybakov kysyi teoksensa julkaisumahdollisuuksien perään, hänelle vastattiin, että se voidaan julkaista vasta, kun koko hänen sukupolvensa on kuollut. Rybakov oli kuitenkin vielä elossa, kun Arbatin lapset Neuvostoliitossa julkaistiin. Hän kuoli vuonna 1998.
Tyypillistä Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan jakomielisyydelle on se, että epäsuosioon joutunut, Siperiankin kokenut Rybakov oli saanut kirjailijantyöstään myös kaikkein korkeimman tason kiitosta, Stalinin palkinnon vuosina 1948 ja 1951. Virallisinkaan tunnustus ei Stalinin terrorin alla taannut mitään, ei asemaa, ei vapautta, ei edes henkeä. Kenelle tahansa saattoi käydä kuin Arbatin lasten Sasha Pankratoville: yhtenä hetkenä jostakin täysin itsellesi käsittämättömästä syystä sinut viedään, eikä sen jälkeen mikään normaalin elämän logiikka enää toimi.
Venäläisille lukijoille Arbatin lapset oli vapauttava kokemus. ”Suunnaton kiitos puolueelle, että se on vihdoin tapahtunut”, eräs lukija riemuitsee. Mutta kaikki eivät iloinneet. ”Siinä, että romaaninne ’Arbatin lapset’ on julkaistu on joku taas tehnyt virheen. Älkää panko nuorten päätä pyörälle, älkää synkistäkö ikätovereittenne kauniita nuoruudenmuistoja”, kirjoitti eräs. Toinen leimaa kirjan vahingolliseksi ja valheelliseksi ja syyttää kirjailijaa katkeruudesta omaa kohtaloaan kohtaan. ”Turha teitä on sääliä… Ajatuksiani ’Arbatin lapsista’ aion kertoa myös lehdistölle ja mahdollisesti lähetän kirjeen myös KGB:hen.”
Taiteen keinoin voidaan tutkia historiaa, harjoittaa kansallista itsetutkistelua ja terapoida mieliä, joita vuosikymmenten takaiset tapahtumat yhä katkeroittavat. Niin voitaisiin tehdä Suomessakin, mutta vähän sitä tehdään.
Olipa systeemi mikä hyvänsä, aina on niitä, jotka rakastavat vankilaansa ja suutelevat ruoskaa pitelevää kättä.
Arbatin lapset tulee parhaillaan Yle Teemalta 16-osaisena sarjana. Jo ensimmäisen osan jälkeen oli kaivettava hyllystä esiin kolmiosainen romaani. Se on nyt luettu. Lukukokemus oli yhä vaikuttava eikä mitenkään laimenna mielenkiintoa tv-versioon, ennemminkin päinvastoin.
Yleä voi haukkua miljoonasta asiasta, mutta jostain sitä voi myös kehua: Teema-kanavan hienoista venäläisistä tv-sarjoista, joiden pohjana on niin klassikoiden kuin uudempien kirjailijoiden teoksia. Ehdottomasti vaikuttavimpana on mieleen jäänyt Mihail Bulgakovin maailmankuulun romaanin pohjalta tehty hurja ja energinen, julman kaunis Saatana saapuu Moskovaan. Mutta melkein ilosta itkin myös F. M. Dostojevskin Idiootin ja Karamazovin veljesten ääressä. Neuvostoliiton ajan historiaa on analysoitu myös Aleksander Solzhenitsynin Ensimmäisen piirin ja Boris Pasternakin Tohtori Zhivagon pohjalta tehdyissä sarjoissa. Äärimmäisen mielenkiintoisia nekin, vaikka eivät taiteen tuotteina yltäneet samalle tasolle kuin parhaat, joihin Arbatin lapsetkin kuuluu.
Paljosta on jäänyt paitsi se, joka ei ole hoksannut avata telkkariansa, silmiänsä ja mieltänsä uudelle venäläiselle tv-elokuvalle.
Uusi venäläinen taide on mitä suurimmassa määrin kansallista itsetutkistelua, silloinkin kun se pohjaa pre-sosialistisiin klassikoihin. Maan historiallisessa tilanteessa se on sitä tietysti välttämättä: jotta pystyy suunnistamaan eteenpäin, on ymmärrettävä, mistä on tultu. Kaikki kunnia tieteelliselle historiankirjoitukselle, dokumenteille ja ”objektiiviselle” argumentaatiolle, sitä tietenkin tarvitaan välttämättä. Mutta kansalliseen itseymmärrykseen tarvitaan myös korkeatasoista, vilpittömin motiivein tehtyä, vaativaa taidetta, joka vaikuttaa sekä älyn että tunteen kautta.
Rybakov luo Arbatin lapsissa hyytävän kuvan Stalinista ja niistä määrätietoisista menetelmistä, joilla hän ajoi maansa kaaokseen ja suisti kansansa psykoosin kaltaiseen tilaan. Mutta romaani on silti ennen kaikkea yksilöiden tarina. Rybakovin ihminen ei ole hyvä tai paha, hän on molempia: hyvää tarkoittaessaankin paha, paha tehdessäänkin avuton elämänsä edessä.
Arbatin lapset, parhaat heistä, uskovat isänmaahansa, sen järjestelmään ja puolueeseen. Juuri heillä on suurin vaara tuhoutua, koska he eivät millään voi uskoa, että aina oikeassa oleva puolue, yhteiskunnan ”hyvä”, voisi tehdä mitään järjetöntä saati pahaa. Koska Sasha on otettu kiinni, hänen on täytynyt tehdä jotain väärin, muu ei ole mahdollista.
Ihminen, joka elää järjestäytyneeksi uskomassaan järjestelmässä, ei voi mitenkään uskoa mielivaltaan. Juuri tämä luja epäusko tekee mielivallan mahdolliseksi. Valtakoneisto, joka rusentaa ihmiset rattaissaan, ei ole olemassa mistään järjellä käsitettävästä syystä vaan siksi, että mielivalta pysyisi. Stalin ymmärsi juuri tämän, ainakin Rybakovin Stalin.
Taiteen keinoin voidaan tutkia historiaa, harjoittaa kansallista itsetutkistelua ja terapoida mieliä, joita vuosikymmenten takaiset tapahtumat yhä katkeroittavat. Niin voitaisiin tehdä Suomessakin, mutta vähän sitä tehdään. Uusia tapoja lähestyä kansallisia kohtalonkysymyksiä ja kohtalonvuosia ei oikein tunnu olevan. Ennemmin tuntuu, että on peräännytty vanhaan, että monessa suhteessa meillä ovat heränneet henkiin asenteet, joiden on luullut viimeistään 1960-luvulla tulleen kuopatuiksi.
Meillä huudetaan kyllä kurkut suorana Kekkosen ajan rähmälläänolosta, vaaditaan totuuskomissiota ”syyllisten” rankaisemiseksi ja Tiitisen listoja paljastettavaksi. Halutaan syntipukkeja, joiden niskaan historian sontaämpärit voisi kaataa. Talvisodan merkkivuotta on vietetty kuin ei sodan ja nykyhetken välillä olisi ollenkaan ollut niitä 70 vuotta, joina tapahtui yhtä ja toista niin globaalisti kuin kansallisestikin. Yksi kiillottaa Mannerheimia, toinen Koskenniemeä, yksi on värittänyt uudelleen Linnan Pohjantähden.
Joskus sitä oikein ihmettelee, missä maailmassa elää.
Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.