Kansallisteatteri: Viidakkokirja. Ohjaus: Jukka Rantanen, lavastus: Katri Rentto, puvut: Tarja Simonen, musiikki: Timo Hietala, koreografia: Tiia Teuronen, valaistus: Matti Tiilama, äänet: Juha Kerkola ja Esa Mattila. Rooleissa muiden muassa: Marja Salo, Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Ville Keskilä, Jouko Keskinen, Juhani Laitala, Anna Paavilainen, Emilia Sinisalo.
– Tosi hyvä, varhaisteini toteaa oma-aloitteisesti Rudyard Kiplingin klassikkoon Viidakkokirja perustuvasta Kansallisteatterin suurtuotannosta väliajan alkaessa.
– Ihan sika hyvä, hän analysoi näytelmän loputtua.
Samaa kuulee ulos ensi-illasta kulkevan nuorison suusta.
– Mun kaverin on pakko tulla katsomaan tätä, tää on niin paras.
Kansallisteatterin Viidakkokirjaa suositellaan kymmenen vuotta täyttäneille. Jokainen tuntee oman lapsensa, mutta minä suosittelen sitä vähän isommille. Ensi-illassa kymmenvuotiaalle pojalle kaksi ja puolituntinen tuotanto oli liian paljon, hän jopa pitkästyi tavaraa täynnä olevaan näytelmään, kun taas kohta 12-vuotias tyttö puhkui ihastusta alusta loppuun.
Tämä Viidakkokirja on sijoitettu Helsinkiin vuosia sen jälkeen, kun sivilisaatio lähti sieltä, vaikka yhtä hyvin se on tarina tämän päivän Helsingistä. Se on kuitenkin ränsistynyt, viidakoitunut Helsingin raunio, jonka lavastuksen estetiikka perustuu rujouteen.
Sama toistuu puvustuksesta, joka rakentuu punkkari – pultsari-tyylistä elähtäneen rokkikukon ja transun aihelmiin ja raikastuu japanilaisuudella vaikutetuilla lolitoilla sekä häntähatuilla merkityillä susilapsilla.
Näytelmän ihmislapsi Mowgli, ihanan raikas Marja Salo, pelastuu susilaumaan, pääsee Baloo-karhun (lämmin Juhani Laitala) ja Bagheera-pantterin (loistelias diiva, Jani Karvinen) kasvatettavaksi, käy läpi teini-iän taistelut vanhempien kanssa, viidakon vaarat ja kasvaa aikuiseksi päin. Mowgli ei ole susi, vaikka kasvoi susien kanssa, eikä sammakko, vaikka nimi tarkoittaa sammakkoa. Hän ei myöskään tunne kuuluvansa ihmisten joukkoon, noiden, jotka tappavat toisiaan. Näytelmä kysyy, voisiko hän olla oma itsensä.
Kansallisteatteria kannattaa kiittää siitä, että se antaa nuorison käyttöön parhaat puitteensa, suuren näyttämön, joka mahdollistaa suuren tuotannon.
Visuaalisuuden läpilyömälle sukupolvelle Viidakkokirja tarjoaa katsottavaa katosta lattiaan, lopussa valaistuksella jopa katsomoon asti.
Ja kuultavaa.
Loistelias, vauhdikas, hauska ja ahdistava teinipläjäys ei ohjelmavihon mukaan ole musikaali, ei edes musiikkinäytelmä. Siihen musiikin tehneen Timo Hietalan sanoin se on ”äänillä maiskuteltu ja improvisoitu kasvutarina”. Vaikka siinä lauletaan ja tanssitaan energisesti, äänellä on näytelmässä laajempi rooli. Lainataan taas Hietalaa:
”Kaivoimme esiin ääniveitsemme ja aloimme suunnistaa uuden maailman viidakonäänissä”.
Näytelmän hyvin valottama teiniahdistus yhdistettynä vanhempien pelkoihin lapsen kasvaessa ei katoa väliajan jälkeenkään, mutta silloin nostetta tulee räiskyvästä tanssista ja musiikista, jota tahdittaa huumori. Siitä suuri kiitos menee apinatytöille (Anna Paavilainen, Emilia Sinisalo), eräänlaisille pissiksille.