Hotakaisen Punahukka Riihimäen teatterissa
Konduktööri tulee uskoon, siskopuoli tulee venäjältä, adoptioneuvoja tulee kuudelta – mitä tästä tulee?
Kari Hotakaisen Punahukka on vakava komedia ihmisistä, jotka eivät tyydy rauhallisesti pohtimaan yleistilannetta, vaan haluavat vastauksen heti. Jopa sellaisiin kysymyksiin, joihin vastausta ei ole.
Näkyvä ja näkymätön olivat ne kaksi sanaa, jotka nousivat päällimmäisiksi, kun Riihimäen seurakunnan kappalainen Sirpa Viherä luki Hotakaisen näytelmän.
”Minä en usko mihinkään” on ilmoitusluontoinen asia, mutta jos joku uskoo jonkin, se herättää heti epäilyn mielenvikaisuudesta.
– Tässä liikutaan koko ajan niiden rajapinnalla ja ne ovat hyvin ajankohtaisia teemoja, hän kuvailee.
– Miten henkilökohtaisen uskon pitäisi näkyä ihmisen elämässä, arjessa, työssä tai ihmissuhteissa? Sitä on pohdittu aina.
– Tänä päivänä usko kuitenkin koetaan hyvin privaatiksi. Asiaksi, jota ei halutakaan jakaa muiden kanssa. Kuitenkaan ihmisten usko ja uskominen ei ole hävinnyt mihinkään.
Tapa-ateistien
sateensuoja
Riihimäen teatteri järjesti tiedotus- ja keskustelutilaisuuden Riihimäen keskuskirkossa. Vanha, kaunis rakennus mäen harjalla raikui, kun työryhmä esitti näytelmästä katkelman.
Kari Hotakainen esittää näytelmän päähenkilön, uskoon pamahtavan konduktööri Pekan suulla varsin tiukkaa, ”hourupäistäkin” kritiikkiä luterilaista kirkkoa kohtaan. Kirkossa esitettynä kohtaus sai astetta vakavamman sävyn.
Pekka kutsuu kirkkoa keski-luokkaisten tapa-ateistien sateensuojaksi, jonne voisi perustaa vaikka diskon; tarjoilla siellä armo-buffetia tai synnintunto-aamiaista. Kokonaiselämyskeskus, jonne kolehdinkerääjä möisi lippuja.
– Kohteliaisuudella ei voi saavuttaa mitään eikä kohtuudella kirjoittaa, kommentoi Hotakainen.
Sirpa Viherä ei pelkää kritiikkiä, päinvastoin:
– Sellainen yhteisö, joka ei kestä kritiikkiä, on pian kuollut yhteisö, hän sanoo.
Näkymätön
näkyväksi
Mikä sitten sai Kari Hotakaisen tarttumaan sellaiseen aiheeseen kuin usko?
– Vanhan gospelin kuunteleminen jättää pysyviä vaurioita, hän vastaa, naama peruslukemilla.
– Olen enemmän uskonnollinen kuin uskova ihminen.
Hotakaisen mukaan suurista teemoista ei voi ryhtyä kirjoittamaan, ei voi päättää että tekee jostain isoista teemasta.
– On kirjoitettava pienistä asioista.
– Jos joku tulee ja sanoo nähneensä valon, se on heti hankala henkilö eli draaman kannalta hyvä hahmo. ”Minä en usko mihinkään” on ilmoitusluontoinen asia, mutta jos joku uskoo jonkin, se herättää heti epäilyn mielenvikaisuudesta.
Sen jälkeen alkaa totinen työ; kirjailijan on ryhdyttävä keksimään arkista ja konkreettista, tehtävä näkymätön näkyväksi.
– En olisi tarttunut uskoon, jos olisin tiennyt miten vaikea aihe se on, sanoo Kari Hotakainen nyt, kun näytelmän kirjoittamisesta on viisi vuotta. Kantaesityksensä se sai Kom-teatterissa vuonna 2005.
Hotakainen paini uskon, näkyvän ja näkymättömän parissa useamman vuoden, sillä samoja teemoja hän käsitteli myös romaanissaan Iisakin kirkko (WSOY 2004).
Kirjoitusprosessi oli Hotakaiselle niin ankara, ettei hän näytelmän valmiiksi saatuaan ole sitä enää lukenut. Liuskoja syntyi 700, kun valmiissa näytelmässä niitä on reilusti alle sata. Vaikeus syntyi siitä, miten käsitellä näkymätöntä, sellaista mitä ei voi todistaa.
– Kirkon työstäkin iso osa on sellaista, joka ei ole kovin näkyvää, huomauttaa Sirpa Viherä.
Radikaalit vanhukset
Usko ei ole Punahukan ainoa teema. Näytelmä sivuaa myös adoptiota, hyväntekemisen vaikeutta ja ikääntymistä. Hotakainen nimenomaan halusi kirjoittaa näytelmäänsä vanhan ihmisen. Pekan äiti Helmi on näytelmän totuudentorvi.
– Nuoria sanotaan radikaaleiksi ja rohkeiksi, mutta todella radikaali ihminen on vasta täytettyään 76, sanoo Kari Hotakainen.
– Vanhat näkevät jo takaseinän eikä heidän siksi tarvitse enää todistaa mitään.
Kari Hotakainen on vasta viisikymppinen, mutta kysytään silti: Mikä on kirjailijan viesti luterilaiselle kirkolle?
– Lopettakaa homo- ja naispappeuskeskustelu. Se ei kuulu tähän aikaan enää ollenkaan. Keskittykää siihen näkymättömään eli ruohonjuuren sosiaalityöhön.
Aamen.
Kari Hotakaisen Punahukka Riihimäen teatterissa 12.11 saakka. Ohjaus Taru Kivinen, rooleissa mm. Jani Johansson, Riitta Elstelä ja Esko Rissanen.