”Suomalaiset eivät ole urheiluhullua kansaa vaan menestyshullua”, tokaisi urheilutoimittaja Petteri Sihvonen joskus. En voi väittää vastaan. Tuskin kukaan olisi kiinnostunut keihään heittelystä, jos tietäisimme, että parhaalla suomalaisella on mahdollisuus vain seitsemänneksi.
Jyväskylä ei täyttyisi ihmisistä heinäkuun lopulla, jos kaikki suomalaiset rallikuskit ajaisivat rallia kuin Kimi Räikkönen. Urheilukanavakin alkoi lähettää lentopalloa, kun Suomen maajoukkue alkoi pärjätä. Eihän niitä pelejä olisi kukaan katsellut, ellei Suomi olisi pärjännyt.
Samanlaisia esimerkkejä löytyy lukemattomia. Suomalainen jalkapallokin alkoi kiinnostaa vasta sen jälkeen, kun miesten maajoukkue hieman laittoi isommille hanttiin. Sitä ennen ei Olympiastadion täyttynyt. Pikemminkin suomalaiset ovat tunnettuja siitä, että he lähtevät jalkapallo-ottelusta kymmentä minuuttia aikaisemmin pois, jos oma joukkue on tappiolla.
Se siitä urheilukulttuurista, joka ei kestä kokea pettymystä häviön hetkellä. Ehkä tappioihin pitäisi suhtautua toisella tavalla. Tietysti se harmittaa ja alituinen häviäminen harmittaa vielä enemmän, mutta kollektiivisessa tappion kokemuksessa on jotain hienoa.
Tappio nimittäin todella niputtaa ihmiset yhteen. Iloita voi yksinkin, mutta tappion sulatteluun on hyvä olla vertaistukea vierellä. Eikä silloin kyyneliäkään tarvitse hävetä. Kukaan niistä, jotka seuraavat sen jalkapallopelin loppuun saakka, ei tirsku ison miehen kyyneliä, kun oma joukkue on taas kerran ottanut selkäänsä.
Ja onhan siinä jotain runollista, kun joukkue rämpii kaikkia mahdollisuuksia vastaan itsensä finaaliin ja häviää juuri sen pelin, jonka voittamisesta kaikki ovat unelmoineet.
Ainaisen häpeämisen sijasta suomalaiset voisivat brändätä häviämisen. Oppia voisi ottaa vaikka ensi lauantaina kautensa aloittavalta Newcastle Unitedilta. Sillä on vuosien kokemus jatkuvasta häviämisestä. Silti pikkukaupungin stadion on täynnä uskollisia faneja, jotka seuraavat pelit loppuun saakka.
Siinä joukkueessa on särmää ja tarinoita. Osoitus siitä, että häviävässä joukkueessa on aina enemmän draamaa. Olisihan se todella tylsää ja jotenkin outoa seurata, jos vaikkapa Suomen jääkiekkomaajoukkue kävelisi voitosta voittoon. Ei se olisi yhtä hienoa.