”Rattijuoppo hurjasteli tiistai-iltana Nelostiellä Lahden pohjoispuolella henkilöautollaan 150 kilometrin tuntivauhdilla. Poliisin mukaan hurjastelija ei välittänyt pysäytysmerkeistä, vaan paahtoi karkuun ohitellen edellään ajaneita holtittomasti. Takaa-ajon aikana mies vielä lörpötteli kännykkäänsä.”
”Moottoripyöräilijä kaahasi Kuopiossa poliisin tutkaan 243 kilometrin tuntivauhtia ja virkavallan havaittuaan motoristi kiihdytti 1200-kuutioisen kaksipyöräisensä vauhdin peräti 271 kilometriin tunnissa.”
Tämän sorttisia uutisia on lehdissä näkynyt tämänkin vuoden puolella melkoisen tiuhaan tahtiin. Näissä kahdessa tapauksessa on ollut onni mukana, kun mitään vakavampaa ei päässyt tapahtumaan. Useamman kerran kaahailun tuloksena on ollut myös ruumiita tai ainakin vakavia loukkaantumisia.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi jonkun maantieliikenteeseen tarkoitetun ajoneuvon pitäisi kulkea yli 200 kilometriä tunnissa. Tappovehkeitähän sellaiset kulkupelit ovat muun liikenteen seassa. Erityisen kyseenalaisia sellaiset kapineet ovat täällä Suomessa, jossa vain muutamilla moottoritien pätkillä on lupa ajaa yli 100 kilometrin tuntivauhtia.
En ollenkaan hämmästele sitä, että liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunnat ovat esittäneet myös henkilöautoihin ja moottoripyöriin nopeusrajoittimia, jotka estäisivät aivan tolkuttomat ylinopeudet. Rekkojen ja linja-autojen nopeuksiahan on jo onnistuttu selvästi hillitsemään niihin asennettujen ajopiirtureiden avulla.
Joku tietysti sanoo esitystä nopeusrajoittimista kansalaisten turhaksi hyysäämiseksi ja holhoamiseksi, jopa kansalaisten itsemääräämisoikeuden loukkaukseksi. Esitystä on vastustettu silläkin perusteella, että taajamissa autoilla tapetaan ihmisiä alle satasenkin vauhdissa.
Vaikka tässä eletäänkin monenlaisten riskien keskellä, niin ei ole haitaksi, jos aivan tolkuttomia riskejä yritetään saada aisoihin. Jos ei kuskilla ole mitään tolkkua, eikä puhe auta, niin jotainhan pitää tehdä. Nopeusrajoittimet ja alkolukot eivät ole ihan hulluimmasta päästä tässä tolkuttamisessa.