Euroopan unionia kuulee aika ajoin verrattavan happamasti sekä Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin. Nämä vertaukset on syytä unohtaa, sillä ne ontuvat pahasti. Mainittujen liittovaltioiden muodostumisen historia poikkeaa tyystin EU:n synty- ja kehityshistoriasta. Vielä oleellisempaa on, että molemmat ovat (NL oli) vahvan suvereenin keskusvallan rakenteita, mitä EU ei ole.
EU:ssa on jaetun suvereniteetin rakenne. Liian harvoin mietitään, mitä tämän lähtökohdan syvällinen tiedostaminen merkitsee vasemmiston EU-politiikan näkökulmasta.
Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot ovat olleet oleellisesti vasemmiston ja työväenliikkeen poliittisen toiminnan historiallisia saavutuksia. Sellaisiksi ne on vasemmiston ja työväenliikkeen piirissä myös mielletty: omiksi luomuksiksi. Euroopan talousyhteisö ja sittemmin Euroopan unioni on merkinnyt jäsenvaltioilleen erityisesti talouspolitiikan alalla kansallisvaltion periteisen suvereniteetin vapaaehtoista kaventamista ja osittaista luovuttamista ylikansalliselle elimelle.
Onko siis ihme, että EU on mielletty uhkaksi hyvinvointivaltiolle? Työväenliikkeen piirissä kansallisvaltion täyden suvereniteetin puolustamista onkin siksi pidetty juuri hyvinvointivaltion puolustamisena.
Joidenkin vasemmistolaisten silmissä sen on myös uskottu olevan demokratian ainoan mahdollisen muodon puolustamista.
Vasemmistolaiseen ajatteluun on kuitenkin perinteisesti – ainakin puolentoista vuosisadan ajan – kuulunut se perusoivallus, että talouden dynamiikan ymmärtäminen on ratkaisevassa asemassa, kun pyritään ymmärtämään yhteiskuntien historiallisen kehityksen kokonaisvaltaista dynamiikkaa. Talous kulkee edellä.
Karl Marxia siteeraten on saatu nähdä, että ”vanhan paikallisen omavaraisuuden ja eristyneisyyden tilalle tulee kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvaisuus. Kansallinen yksipuolisuus ja rajoittuneisuus käyvät yhä mahdottomammiksi…”.
Porvarillisesta näkökulmasta katsoen taloudellisesta nationalismista on tullut taantumuksellisuutta.
Euroopan talousyhteisön alkuperäiseen muodostumiseen vaikutti toki ratkaisevasti halu estää sotaisten vihollisuuksien uusiutuminen Saksan ja Ranskan välillä, mutta hankkeen taustalla olevana imperatiivina oli talouden kehityksen logiikka.
Yhteismarkkinat ja niiden neljä vapautta sekä yhteinen valuutta ovat talouselämän dynamiikan asettamien vaatimusten, ennen kaikkea yritysten jatkuvasti lisääntyvän tuottavuuden ja jatkuvasti syntyvien uusien innovaatioiden, tulosta.
Yritykset tarvitsivat laajemmat kotimarkkinat. Tässä prosessissa porvarillista logiikkaa – joka on ollut täysin ratkaisevassa asemassa EU:ta kehitettäessä – on hallinnut ajatus Euroopan kilpailukyvystä.
OSA EUROOPPALAISESTA työväenliikkeestäkin on mennyt mukaan kilpailukyvyn logiikkaan. Unioniin lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuva hyvinvointivaltio-protektionistinen ajattelu on sellaisen asenteen kanssa tietysti jyrkässä ristiriidassa.
Vasemmistossa on siis ollut ristiriitaisia suhtautumistapoja, ja siksi myös poliittisia erimielisyyksiä.
Sen on ollut vaikea löytää yhteinen sävel suhteessaan Euroopan unioniin. Tämä näkyy selvästi myös Pohjoismaiden vasemmiston asenteissa.
Vasemmiston yhteinen sävel saattaa kuitenkin olla löydettävissä. Sen lähtökohtana tulisi olla jaetun suvereniteetin tietoinen korostaminen EU:n olemuksessa ja vasemmiston EU-poliittisen suunnittelun perustaminen tälle lähtökohdalle.
Jaettuun suvereniteettiin liittyy EU-kielessä myös käsite subsidiariteetti, joka on suomennettu läheisyysperiaatteeksi. Subsidiariteetti on vaikea sana, mutta demokraattisena ideana asia on selvä: asiat tulisi päättää sillä tasolla, joka on luontevin – siis mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita päätös koskee.
Läpiglobalisoituneessa maailmassa on asioita, jotka olisi luontevinta päättää ihmiskunnan yhteisellä globaalilla tasolla, siis esimerkiksi YK:n puitteissa.
Yhteiskunnallisen päätöksentekohierarkian luontevuusjatkumon toisessa päässä ovat kunnat ja kylätoimikunnat. Siinä välissä ovat kansallisvaltiot ja EU.
Suvereniteetissa on kysymys lainsäädäntövallasta. Suvereenit jäsenvaltiot ovat juuri siksi delegoineet EU:lle osan lainsäädäntövaltaansa, koska tämän päivän maailmassa on asioita, joissa pelisäännöt on luontevinta säätää ylikansallisella tasolla.
Luontevuuden kriteerejä on kuitenkin monia: mm. taloudellisia, kansantaloudellisia, ekologisia ja poliittisia. Eivätkä näissä kysymyksissä kaikki suinkaan koe intressejään yhtenevinä.
Kahtena merkittävimpänä intressiryhmänä, joiden välillä on vahva jännite, on syytä pitää yhtäältä yrityksiä ja talouselämää ja toisaalta palkansaajia – kunhan muistetaan että viimeksi mainittuja on myös tulevia (siis opiskelijoita) ja entisiä (eli eläkeläisiä).
EU:N KEHITYSHISTORIASSA, kuten edellä todettiin, talouselämän intressit ovat olleet ensisijaisia ja määrääviä. Pääomien ja työvoiman vapaan liikkuvuuden edistäminen on ollut edullista yritystoiminnalle, mutta aiheuttanut ongelmia palkansaajille.
EU:n yhteisen päätöksenteon piiriin on kuitenkin nostettu lisääntyvästi asioita, joissa yhteiset pelisäännöt ovat sekä yritysten (etenkin pitkän aikavälin) että palkansaajien (usein välitön) etu. Tällaisia asioita ovat etenkin ekologiset luontoympäristön asuttavuutta turvaavat standardit sekä kuluttajien, työntekijöiden ja ihmisten yleensä turvallisuutta ja terveyttä turvaavat standardit.
Viimeksi mainituissa asioissa EU on myös globaali vaikuttaja ja sellaisena EU on tehokkain poliittinen instrumentti, joka tavallisilla eurooppalaisilla ihmisillä on käytössään.
Sama koskee myös sellaisia alueita kuin EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä. Näillä alueilla vasemmiston kannalta on oleellista tiedostaa, mikä kulloinkin on rauhan edistämisen kannalta parasta politiikkaa ja mikä politiikka turvaa parhaiten maailman koko väestössä kaikkien ihmisoikeuksien toteutumista ja tasa-arvon edistymistä – siis asioita, jotka ovat rauhan viimekätisen arvon toteutumisen ehtoja.
Niiden palkansaajaväestölle aiheutuneiden ongelmien hallitsemiseksi, jotka johtuvat EU:n luonteesta sisämarkkinoina (ja laajemmassa perspektiivissä globaalista vapaakaupasta ja pääomien vapaasta liikkuvuudesta), on vasemmistosta nostettu vaatimus sosiaalisesta Euroopasta. Sen pelisääntöjen ja instituutioiden rakentaminen on vielä pahasti kesken. Ymmärrys sen suhteen on kuitenkin laajenemassa, että Eurooppa ei kykene pitkän päälle puolustamaan asemaansa dynaamisena talousalueena elleivät EU:n jäsenvaltiot ole myös kaikkien asukkaidensa hyvän elämän turvaavia hyvinvointivaltioita.
Tällä alueella ovat eurooppalaisen vasemmistopolitiikan ehkä tärkeimmät haasteet. Lohdullista on, että historian kehityslogiikka on vasemmiston puolella.
Euroopan unioni on muuttumassa kiihtyvällä vauhdilla talousalueesta poliittiseksi unioniksi. Tässä prosessissa eurooppalaisen hyvinvointivaltion ei tarvitse olla häviäjä, vaan historiallinen malli, johon perustuen rakennetaan sisäisesti sosiaalinen ja globaalisti solidaarinen Eurooppa.
Tässä prosessissa on jatkuvasti kysyttävä – kunkin asiaryhmän osalta yksityiskohtaisesti – miten suvereniteetti jaetaan jäsenvaltion ja EU:n välillä, jotta vasemmiston arvoja voidaan edistää tehokkaimmin.
Unionin suvereniteetti edellyttää vasemmiston näkökulmasta, että EU:n lainsäädäntö syntyy demokraattisessa prosessissa. Rakentaessaan sosiaalista Eurooppaa vasemmisto ei siis voi tyytyä aloitteisiin vain politiikkakysymyksissä, vaan sen on pidettävä yllä myös institutionaalista keskustelua EU:n demokratian edistämisestä.
Euroopan parlamentin asema on unionin olemassa olon aikana huomattavasti vahvistunut. Vasemmiston ei kuitenkaan ole syytä vielä nähdä nykytilaa tyydyttävänä. On mentävä eteenpäin.
AJANKOHTAINEN talouskriisi nostaa esiin sellaisten rahamarkkinoiden yleismaailmallisten pelisääntöjen kehittämisen, jotka lisäävät rahamarkkinoiden läpinäkyvyyttä, lisäävät niiden tehokasta seurantaa ja torjuvat luottokriisin ja laman aiheuttavien kuplien syntymisen mahdollisuutta. Tämä on suuri ja kiireellinen kysymys, johon EU:ssa tulisi paneutua, koska unioni on riittävän voimakas toimija vaikuttaakseen asiassa.
Kehitys kiirehtii monin tavoin yhä poliittisempaa Euroopan unionia.
Kun ottaa huomioon sen valtavan mahdollisuuksien potentiaalin, joka Euroopan unioniin sisältyy vasemmiston arvojen – ihmisoikeuksien ja tasa-arvon – edistämiseksi tehokkaasti sekä EU:n jäsenmaissa että globaalisti, unionin politiikan seurannan ja suunnittelun on noustava vasemmistossa paljon nykyistä keskeisempään asemaan.