Tampereen Teatteri: Tyranni Oidipus. Kirjoittanut Sofokles, suomennos Lauri Sipari. Sovitus ja ohjaus: Jotaarkka Pennanen. Lavastus ja puvut Markus R. Packalén, musiikki Eva Alkula, koreografia Mari Rosendahl, valosuunnittelu Jouni Koskinen, äänisuunnittelu Simo Savisaari, rooleissa mm. Arttu Kapulainen, Elina Salovaara, Jerry Mikkelinen, Inkeri Mertanen. Ensi-ilta TT:n Frenckell-näyttämöllä 13. 1. 09
Kuningas Oidipus -nimellä paremmin tunnettua näytelmää ei usein näe. Ainakaan Tampereen Teatterissa sitä ei ole ennen tammikuussa ensi-iltaansa saanutta Jotaarkka Pennasen ohjausta esitetty.
Näytelmä tuo meille ensimmäisenä mieleen oidipuskompleksin, joka viittaa lapsen isään kohdistuvaan mustasukkaisuuteen omasta äidistään. Sigmund Freudin seksuaaliteorioihin perehtyminen ei kuitenkaan avaa ovia Pennasen ohjaaman tragedian tulkintaan.
Jumalten kirouksien kiusaamalla sankarilla on myös ihmisen vapaa tahto.
Tamperelaistulkinnan lähtökohtaa selvittäessään ohjaaja itse viittaa kreikkalaisen tragedian sisältämään oletukseen, jonka mukaan mikään elämä ei ole kokonaisuudessaan yksityistä. Kaupunkia ja sen kohtaloa ei voi siis erottaa yksilöiden toimista ja päinvastoin.
Tarina
Sofokleen (490–406 eKr.) näytelmä kertoo Theban kuninkaalle Laiokselle ja hänen vaimolleen Iokastelle syntyneestä pojasta, jonka ennustettiin surmaavan oman isänsä ja ottavan äitinsä puolisokseen. Estääkseen ennustuksen toteutumisen Laios käski paimenen viedä lapsen metsään ja tappaa hänet.
Paimen toimi toisin ja Oidipus päätyi Korinthoksen kuningasparin ottolapseksi. Täysikasvuisena Oidipus kuulikin tietäjältä saman ennustuksen minkä Laioskin oli aikaan kuullut, ja lähti heti pakoon Korinthoksesta, jotta ennustus ei toteutuisi. Pakomatkalla Oidipus tappaa tietämättään Laioksen ja kun hän vielä voittaa Thebaa hirmuvallassaan pitävän Sfinksin, hänestä tulee Theban kuningas ja Iokastesta tulee hänen vaimonsa ja parille syntyy lapsia.
Näytelmä alkaa tarinan näiltä kohdin. Tietäjän mukaan Thebaa kohdanneet vitsaukset loppuisivat, kun Laioksen murhaaja selvitettäisiin.
Heti näytelmän ensimetreillä epäilyt jo kohdistuvat Oidipukseen, joka kaivaa jokaisen kiven ennen kuin uskoo karmean kohtalonsa. Kun totuutta ei enää voi kieltää, hän rangaistukseksi puhkoo silmät itseltään ja lähtee Thebasta.
Katharsis
Murhenäytelmässä oleellista on katharsis. Se on puhdistava kokemus, jonka katsoja kokee samaistuessaan murheellisen tarinan päähenkilöön.
Teatterikorkeakoulusta pian valmistuva Arttu Kapulainen joutui koville Oidipuksen roolissa. Moni olisi mieluummin nähnyt tehtävässä kokeneemman näyttelijän.
Itse pystyin kyllä Kapulaisen tulkinnan avulla saamaan makua Oidipuksen karmeasta umpikujasta. Puhdistavaan kokemukseen oli vielä matkaa, mutta se ei riipu vain pääosan esittäjän taidoista.
Sofokleen käyttämissä myyteissä sankarillinen päähenkilö joutuu kohtalonomaiseen kriisitilanteeseen. Tapahtumien kulku riippuu kokonaan kohtalon määräyksistä ja jumalien tahdosta.
Pennanen haluaan kuitenkin korostaa, että jumalten kirouksien kiusaamalla sankarilla on myös ihmisen vapaa tahto. On kiinnostavaa miettiä, mitä Oidipus olisi voinut tehdä toisin. Alkuun tuntuu, että ei mitään. Mutta ehkä sittenkin. Kuten meillä kaikilla, vaikka luulemmekin olevamme vaihtoehdottomassa tilanteessa.
Ohjaajan antamissa näytelmän tulkintavinkeissä korostuu siis ihmisen tahto ja se, että yhteisön ja yksilön kohtaloa ja toimia ei voi erottaa toisistaan. Onpa hän viitannut myös nykyajan ilmiöön eli koulusurmiin.
Ja toden totta, yhtymäkohtia on löydettävissä ainakin siinä määrin, että asiaa kannattaa jonkin aikaa pyöritellä päässään. Se, että näytelmä liitetään näin nykyaikaan, selittää myös nuoren Kapulaisen valinnan päärooliin.
Perustragedian nykytulkintaan kannattaa käydä tutustumassa Frenckell-näyttämöllä. Samalla kuulee myös Eva Alkulan kiintoisaa ja Sofokleen näytelmään hyvin sopivaa kantelemusiikkia.