Maailmaa yllättävän syvältä kouraisevaa talouskriisiä ratkotaan näinä viikkoina erilaisissa huippukokouksissa eri puolilla maailmaa. Viime viikonlopun G20-kokous Washingtonissa ei juuri uutta antanut. Seuraava tilaisuus koittaa jo viikon kuluttua, kun YK:n kehitysrahoitushuippukokous järjestetään Dohassa.
Todennäköisesti uusia läpimurtoja ei tämän vuoden puolella saavuteta. Maailma seisoo pattitilanteessa odottaen sitä kaivattua hetkeä kahden kuukauden kuluttua, kun George W. Bushista päästään lopullisesti eroon ja Barack Obaman hallinto ryhtyy töihin.
Kehitysyhteistyön parissa toimivat kansalaisjärjestöt ovat silti hyvästä syystä kysyneet, onko tarkoituskaan luoda aitoja koko maailmaa koskevia ratkaisuja. Washingtonin kokoukseen rikkaiden teollisuusmaiden kanssa kelpuutettiin kylläkin Intia ja Brasilia nousevina talouksina, mutta kaikkein köyhimpien maiden ääntä ei näissäkään kabineteissa kuulla.
Nyt näyttää siltä, että talouskriisi osuu kaikkein kipeimmin juuri niihin köyhimpiin maihin, jotka eivät kelpaa mukaan kriisin ratkaisemiseen. Julistukset äärimmäisen köyhyyden vähentämisestä ovat unohtumassa, kun rahaa tarvitaan rikkaiden maiden omiin hankkeisiin. Jo nyt kehitysmaiden velkakriisi on vaikeutunut, kun lainananto on tiukentunut ja korot nousseet.
Aiemmatkin velkalupaukset unohdettiin silloin, kun maailmantaloudessa kaikki oli hyvin. Kehitys- ja keskituloisille maille oli luvattu vaatimattomasti sadan miljardin dollarin helpotukset yhteensä 2 700 miljardin dollarin veloista. Lupauksista on toteutettu vasta 88 miljardia dollaria.
G20-kokouksen perusteella näyttää siltä, että vastuu maailman rahoitusjärjestelmän uudistamisesta annetaan kansainväliselle valuuttarahastolle IMF:lle. Kehitysmaiden kannalta tämäkin on huolestuttavaa, koska tähän asti IMF on ehdoillaan usein heikentänyt köyhien maiden taloutta.
Suomen viime laman perusteella tiedetään, että ensimmäisenä taantuma iskee kehitysyhteistyöhön osoitettuihin varoihin. 1990-luvulla Suomi ei ollut ainoa, joka vähensi kehitysyhteistyötään, mutta 62 prosentin leikkaus määrärahoihin oli ennätyksellinen.
Kriisi on kuitenkin myös mahdollisuus. Niin kauan kuin päätöksiä ei ole tehty, on mahdollista ottaa kaikki maat mukaan päätöksentekoon, lisätä kehitysmaiden äänivaltaa IMF:ssä ja Maailmanpankissa sekä painostaa ne luopumaan kehitysmaiden talouspolitiikan sanelusta.
Jos tässä ei onnistuta, talouskriisin maksavat ne, joilla siihen on kaikkein vähiten varaa.